Varoituksista viis, tai melkein kuus

Cusco - 3,3 km ja rapiat merenpinnan ylapuolella ja sen kylla huomaa. Ainakin minun kunnolla parin kerroksen kavely portaita ylos panee pikkuisen puuskuttamaan, vaikka kuinka koittaisi kavella hissukseen. Ja sellainen vuoristotaudin esioire eli pieni paansarky iski illalla tanne tulon jalkeen. Tosin jo tanaan sarky oli poissa ja muutenkin oli parempi olo.

Tama kaupunki tai ainakin sen keskusta elaa ja hengittaa turismista ja sen kylla huomaa. Quitoon verrattuna ainakin yksi asia on varmaa - kaupunki EI mene nukkumaan heti pimean tultua ja ainakin ruokaa saa viela yhdeksaltakin. Eipahan siis tarvitse paivallista ryhtya syomaan ennen nalkaa.... Keskustan eri klubien jne maarasta paatellen iltaa voisi varmaan jatkaa aamuun asti, mutta en taida juuri tuota kokeilla.

Syomisesta puheen ollen - kaikki oppaat joita olen lukenut kertovat etta hanavesi taalla on juomakelvotonta, raakoja vihanneksia ei pida syoda ja liha ja kala pitaa kypsentaa taysin kypsaksi. Siispa otimme tanaan jaita kolaan, nautimme salaattipoydan antimista ja tilasimme lampaankyljykset mediumina (vastaa Suomen "puoliraakaa"). Ela vaarallisesti - joku voisi sanoa. Itse laittaisin pikemminkin painon sanalle ELA. Siita lienee kysymys. Ja onhan meilla Immodiumia matka-apteekissa...

Tanaan vietimme paivan World Vision kummilapsemme elamaan ja elinymparistoon tutustumalla. Kertakaikkiaan mielenkiintoinen, antoisa ja tunteitaherattava paiva. Mahdottoman suloinen ja arka pieni kahdeksanvuotias tytto, hauras isoaiti, innokas opettaja ja hyvin asiantuntevat projektinvetajat saivat meidat nakemaan pienen kuukausittaisen lahjoituksemme tuloksen hyvin koskettavalla ja konkreettisella tavalla. Liittaisin tahan kovin mielellani kuvia vierailusta, mutta tassa koneessa ei ole lainkaan usb-liitantaa ja tuossa viereisessa taas ei ole tarvittavia ohjelmia. Joskus myohemmin ehka.

Vuoret ovat komeita ja nita on paljon. Huominen vietetaan viela taalla Cuscossa tutustumass kaupunkiin, museoihin, raunioihin ... Sitten pyhan laakson kautta Inka Trailille eli siis neljan paivan kavelylle, jossa korkeimillaan ollaan viela puolisen kilsaa korkeammalla kuin nyt (4,2 km). Taytyy vain muistaa menna hiljaa...

Ilmat alkavat pikkuisen huolestuttaa. Seka eilen etta tanaan on illalla ollut ihan mahdottoman kova ukonilma. Saisivat kylla loppua ennen kavelyosuutta. Siella teltassa kun ei varmaan saa markia vaatteita kuiviksi...
Sateista puheenollen - eilen ukonilman aikaan alkoi huoneemme seinasta suorastaan virrata kylmaa vetta. Ei siis todellakaan mitaan tippoja vaan tasainen lorina jostain katolta seinan lapi huoneen lattialle. Onneksi hostellista loytyi vapaa huone jossa vesi vain hiljalleen tippui katon lapi kylppariin.

Jatkuu....

Valilla ihan vesilinjalla

Ja siis ihan kirjaimellisesti. Onhan tuostakin jo ehtinyt kulua parisen viikkoa, mutta vasta nyt kehtaan sen kertoa.

Paikka oli Iguassu ja siella olevat vesiputoukset. Monikossa ihan syysta, silla erikokoisia putouksia taisi olla yli kaksikymmenta kolmen kilometrin matkalla. Kylla siina riitti vetta, kuohuja ja pauhua. Ja siita otettiin kaikki irti.

Ensin kuorma-auton lavalla viidakon lapi kohtia kosken alajuoksuja, sitten veneeseen (RIB) ja pikkuisen lahemmas putouksia ihailemaan. Olivat ystavallisesti varoittaneet kosteudesta ja vielapa tarjosivat kuivapussit aremmalle tavaralle. Ja syyta oli.

Ensimmaiset kierrokset tehtiin sen verran kaukaa, ettei kastuttu juuri lainkaan. Kun kuvat oli otettu niin toinen kierros ja niin lahelle, kun kuski uskalsi tai oli lupa menna. Ja siina kylla kastui - ei siis mitaan pienta utua vaan amparilla pain nakoa. Ja heti paalle lisaa. Onneksi oli aika lamminta eika se vesikaan nyt mitaan kylmaa ollut. Silti veneessa kuului kirkuntaa ja naurua.

Minulla (ja parilla muullakin) on onneksi vedenkestava kamera, joten otin kuvia ihan koko ajan. Tassa muutama.

Putoukset sijaitsevat Brasilian ja Argentiinan rajalla ja rajan molemmilla puolilla on luonnonsuojelualue. Siina sitten kierreltiin pikkuisen hyvin rakennettuja polkuja myoten luontoa ihaillen ja vaatteita kuivatellen kunnes olimme samojen putousten puolivalissa ja ylapuolellakin. Sielta koko juttu naytti ehka vielakin ihmeellisemmalta, kun naki paremmin kuinka suuri se putousalue oikein on. Siis TOSI suuri.

Kun tuota oli ihailtu tarpeeksi mentiin viela sellaisella rauhallisella kumivenekyydilla vajaan tunnin verran ylajuoksuilla kohti putousta. Kuulemma aikoinaan veneella mentiin niin lahelle, etta osa veneesta oli jo putouksen reunan yli. Onneksi se aika on ohi. Oli rauhoittavaa lipua hiljaa alaspain ja ihalla luontoa (mm alligaattoreita, kilpikonnia ja monenlaisia lintuja). Paiva sai arvoisensa paatoksen.

Hotellirintamalla ei ihan kaikki mennyt nappiin. Kun hyppasimme bussikuskin viitoittaman talon kohdalla pois ja kolkuttelimme oveen niin ei mitaan vastausta. Kurkistelu paljasti, etta paikka on ehka joskus ollut hotelli ja ehka taas joskus sellainen on, mutta juuri silla hetkella se oli tyomaa. Pienen epatoivon ja ihmettelyn jalkeen paikalle saapui nuori nainen, joka opasti meidat toiseen hotelliin. Samat omistajat - uskoisin: Candy vaihtui Sweetiksi. Ja pihan uima-altaan ja baarin lisaksi varustukseen kuului kylpyhuoneen ihan ainutlaatuinen homekasvusto...

Turvassa poliisisaatossa

Quito,

Galapagoksen jalkeen kolmen paivan tauko Quitossa eli siis sellainen korkean paikan leiri. Kaupunki kun on maailman korkeimmalla sijaitseva paakaupunki- noin 2 800 metria ja paikalliset maet paalle.

Kuten tapana on, niin matkailutoimistoon ja kyselemaan kavelykierrosta. Ja loytyihan sellainen. Sovittuna aikana sitten toimistolle ja mita tapahtuikaan - paikalle ilmestyi virkapukuinen paikallispoliisi kierrosta vetamaan. Nuori, nuttura tiukalla ja puku virheeton, rakennekynnet, irtoripset ja parit korvikset kummassakin korvassa runsaista sormuksista puhumattakaan. Siis sellainen tyypillinen kytta.

Ja oli se kierroskin pikkuisen tavanomaisesta poikkeava. Yleensa kirrellaan kaduilla, katsellaan taloja ulkoa ja keskustellaan maan ja kaupungin historiasta, tavoista... Talla kertaa oltiin paljon museoissa ja kirkoissa ja nahtiin siis kirkkotaidetta, kultaa ja kimallusta ja jonkin verran myos sita elamaa kadulla. Mukava kierros omalla erilaisella tavallaan.

Quiton vanha kaupunki menee nukkumaan siina kahdeksan aikaan - ihan totta. Taalla ei ole kahvilakulttuuria, ei baareja ja ruokaravintolaankin on hyva menna siina seiskan aikaan viimeistaan, ettei keittio ehdi kiinni. Eilen meinasi kayda illallisen kanssa kopelosti, kun jumiuduin jannittavan kirjan loppuhetkiin (Lissun mukaan kolme tuntia, mutta kylla mina siina valissa muutaman muunkin asian hoisin - edes ihan pikkuisen) eika sitten meinannut sita ruokapaikkaa loytya. Piti menna kaupungin kalleimpaan ravintolaan syomaan keskinkertaista huonompi ateria. Sen siita saa, kun ei viela tunne kaupungin tapoja. Tosin kaupungin uudemmalla puolella nayttaa olevan baareja ja klubeja niille, jotka niisssa jaksavat notkua. Mina en.

Eilen paivalla kaytiin parin tunnin ajomatkan paassa olevan Otavalon torilla. Kasitoita ja paljon. Matkalla sinne kaytiin katsomassa kuinka jauhosta, vedesta ja liimasta tehdaan ihan minkalaisia pikkupatsaita tahansa. Ja kun joulu on tulossa niin kassiin taisi tulla muutama seimihahmo, Retken paatteeksi kavaistiin viela toisessa kylassa, joka on erikoistunut nahkatoihin. Etsiskelysta huolimatta sita minun nahkatakkia ei loytynyt vielakaan. Enhan mina ole tuota tainnut etsiskella kuin ehka parikymmenta vuotta. Onneksi asialla ei ole kiire.

On siis taas tullut kaveltya pitkin ja poikin, katsottua paikalllista elamaa ja seka ihailtua etta ihmeteltya. Tamakin on sellainen kaksijakoinen kaupunki. Toisaalta on hyvin hoidettuja espanjalaisten aikanan rakentamia taloja ja toisaalta kirpputorilla jopa kaytetyilla ruokaoljyastioilla on myyntiarvoa ja kaduilla myydaan mita vaan taalalla. Sita tuntee itsensa kylla aina valilla aika etuoikeutetuksi. Taas saa vahan perspektiivia Suomen ongelmiin...

Huomena lahdetaan aamulla kohti Perua ja Cuscon kaupunkia. Tarina jatkuu...

Olenko All Boys fani???

Jokunen paiva sitten Buenos Airesissa....

Boca Juniorsin matsi oli loppuunmyyty joten toiseksi paras vaihtoehto: All Boys vastaan River Plata. Ei oikein riittanyt aikaa eika osaamista selvittaa ihan kaikkea itse, joten hostelli hoisi liput ja kuljetuksen (ja otti kylla ihan huomattavan valistavedon siina samassa, mutta sen kylla tiesin. Maksoimme palvelusta.)

Kyyti poimi hostellilta ja sitten sellaiset kolme varttia kohti miljoonakaupungin laitamia. Sellaista tyolaisaluetta. Aavistelin stadionin lahestyvan, kun mellakkapoliisien maara lisaantyi ja poliisihelikopteri alkoi pyoria yllamme. Pikkuisen kavi mielessa, etta mihinkahan sita tulikaan lahdettya. Siita viis ja eteenpain.

Stadika oli sellainen ehka 40 000 vetava vaatimaton rakennelma. Yhdella sivulla tosin oli oikein istuimet, mutta me olimme pyytaneet liput kotikatsomon puolelle, joten betonille vaan. Olimme ajoissa liikkeella, joten oli varaa valita mihin istuu. Keskelle ja ylos tuntui hyvalta joten sinne ja nauttimaan auringosta ja hiljalleen nousevasta tunnelmasta. Vaki alkoi pikku hiljaa valua tai siis kiiveta katsomoon. Oli kotijoukkueen paitaa ja lippua ja muuta sellaista. Oikeastaan katsomo tayttyi vasta ihan juuri ennen ottelun ilmoitettua alkamisajankohtaa eli siis puolisen tuntia ennen matsin alkua. Ja sitten alkoi askartelu...

Yksi nuori mies, jonka selkaan oli tatuoitu All Boys logo ( harmi,. kun en saanuut kuvaa) jakoi puhallettavia muovisia tuubeja ja ilmapalloja joukkueen vareissa. Mekin saimme omamme, joten puhaltelemaan. Niita sitten heittelimme pitkin ja poikin myohemmin illalla. Sitten alkoi minua kovasti kummastuttanut "pakokoysien" rakentelu. Lakanakankaasta revittyja suikaleita sidottiin yhteen koysiksi, jotka sitten sidottiin yllamme olleisiin katsomon ylarakenteisiin. Ajattelin, etta niiden varaan ehka levitetaan sellainen jattikangas vaikkapa maalin jalkeen.

Myos itse tehtya konfettia eli siis revittyja mainoslehtia ja muuta sellaista oli liikkeella ja taas meillekin jaettiin omat kouralliset ohjeellla, etta heitetaan kun kotijoukkue tulee kentalle. Ja niinhan me teimme. Yksi vieressa istunut pikkupoika oli kylla jo ehtinyt heittaa ihan kaiken kauan ennen pelin alun aavistustakaan.

Kun ymparillamme istuvat fanit olivat oivaltaneet, etta olemme ulkolaisia (ei tainnut olla kovin haastava tehtava) niin he alkoivat selittaa meille kaikenlaista. Ihan aluksi he yrittivat kovasti selittaa, ettei juuri siita missa istumme nae "mitaan". En oikein ymmartanyt miksi enka miten siirtyminen muutamia metreja ihan tapotaydessa katsomossa voisi edes olla tehtavissa, joten jaimme paikoillemme.

Ja sitten matsi alkoi. Ja niiden koysien tarkoituskin selvisi. Seisomakatsomoissa on aina valilla sellaisia poikittaisia kaiteita, jotta sellaista koko katsomon rojahtamista alas ei paasisi tapahtumaan. All Boys fanit kayttivat naita seisoma-alustoina. Siis vajaat 10 senttia paksuja pyoreita kaiteita. Noh, eihan kukaan sellaisella pysy, joten pieni etunoja ja paino osittain sen koyden varaan. Ja sitten laulamaan!

Kannustuslauluja taisi olla kymmenkunta ja niita vaihdettiin tilanteen ja kyllastymisen mukaan. Jossain alhaalla vasemmalla oli rumpusektio, joka antoi tahdin ja sitten fanikatsomon "sektorijohtajat" pitivat huolta, etta laulettiin samaa laulua samaan tahtiin. Oli siina meininkia ja tunnelmaa. Kylla vierasjoukkueellakin rumpuja ja lauluja riitti ja aina valilla heidan annettiin hetki kuulua. Sitten taas laulettiin kumoon.

Totta oli, etta kentasta jai lahes kolmannes niiden miesmassojen taakse, mutta ei se juuri hairinnyt. Ne varsinaiset himofanit eivat edes katselleet pelia juuri lainkaan vaan keskittyivat fanikatsomon meininkiin. Mahtavaan sellaiseen.

Siella sita sitten oltiin, seistiin koko matsi, laulettiin mukana kun ne muutamat patkat ehtivat jo tulla tutuksi ja muuten vaan nautittiin matsista ja tunnelmasta. Tauon aikana pikkuisen juteltiin paikallisten kanssa, jotka eivat osanneet sanaakaan muuta kielta kuin espanjaa. Kylla siita silti jonkinlainen keskustelu tuli. Hekin olivat sita mielta, etta hostelli oli rosvonnut kohtuuuttoman osuuden ja pitivat meita varmaan pikkuisen holmoina, kun olimme siihen suostuneet. Mutta olivat samaan aikaan aika ihmeissaan ja otettuja, etta olimme juuri heidan matsia tulleet katsomaan.

Kun matsi paattyi (keskinkertainen ottelu) maalittomaan tasapeliin niin muutama kyynel taisi pari fanin silmista livahtaa. Ja sitten odotettiin puolisen tuntia, etta vierasjoukkueen katsojat olivat ehtineet saada tarpeeksi pitkan etumatkan. Muuten olisi voinut tulla tappeluita jne.

Kertakaikkiaan upea kokemus - suosittelen kaikille ihan jalkapalloinnosta riippumatta. Jos viela paasisi joskus oikein ISOLLE stadionille...

Galapagoksen ihmeita

Lentokone oli laskeutunut Galapagos-saarille ja bussi vienyt San Critobalin keskustaan, joka oli vain viiden minuutin ajomatkan paassa. Kavelin heti rantaan ja ilahduin, kun olivat laittaneet sellaisen merileijonapatsaan rantakivelle (Pieni merenneito -tyyliin) ja olin juuri huutamassa Lissulle, etta tulisi katsomaan, kun patsas liikkui... Siis siina viiden metrin paassa. Ja sitten katsahdin ymparille ja niita merileijonia lepaili vahan joka puolella. Pari pelikaania lensi yli ja fregattilintukin ehdittiin nahda ennen kuin edes veneeseen paastiin. Reissun tama vaihe alkoi vauhdikkaasti.

Ja sitten ne pahoittelut piiiiitkasta hiljaisuudesta. Ensin ei ihan oikeasti loytynyt nettikahvilaa, sitten valilla en vaan millaan jaksanut, sitten yhdessa oli niin hidas yhteys, ettei minunkaan karsivallisyys sentaan sita kestanyt ja sitten oltiinkin jo saarilla ja kaukana mistaan yhteyksista. Se anteeksipyynnoista.

Kolme yota, kaksi kokonaista ja kaksi vajaata paivaa sellaisella pienella aluksella. 15 matkustajaa ja 8 hengen miehisto. Juuri sopiva suhde, ainakin minusta. Loistavaa ruokaa, ystavallista palvelua, sopivasti ohjelmaa jne. Mutta kylla se oli se luonto kaikkine "ihmeineen", joka Galapagos -saaristosta ikimuistoisen teki.

Taustaksi vaan, etta koko saariryhma on suojelualuetta eika suurimmalle osalle alueita saa tusristeja vieda lainkaan. Ja sallituillakin alueilla luonto-opas puuttui heti asiaan, jos joku meista poikkesi merkityilta poluilta metrinkin. Nama saaret todellakin halutaan pitaa niin luonnontilassa, kun kohtuudella voi.

Edella esitetyista rajoituksista huolimatta elaimia, kasveja ja erilaisia geologisia muodostelmia sai kylla nahda oikein olan takaa. Ja joka paiva erilaista.

Maakilpikonnia nahtiin heti ensimmaisena paivana sellaisessa "kasvattamossa", jossa poikasia kasvatetaan sen kokoisiksi, etta ne parjaavat hyvin oikeassa luonnossa. Pienet olivat sopoja ja ne isot vanhoja (150 v. ja sillai) ja ryppyisia. Mutta kylla ne aika vaikuttavia ovat hitaine liikkeineen ja paksuine kuorineen.

Merileijonista jo mainitsinkin. Tulokaupungin rannalla niita oli puistonpenkeilla, lasten liukumaissa, poliisiauton alla ja muissakin aika kummallisissa paikoissa, mutta kylla niita nahtiin rannoilla ja meressakin. Ihan lahelle ei ollut lupa menna, mutta kylla sellainen iso uros viela parinkin metrin paasta nayttaa aika isolta. Yksi meidan ryhmasta joutui ottamaan muutamia todella nopeita pakoaskelia, kun erehtyi liian lahelle ja "isanta" paatti pikkuisen huomauttaa asiasta. Nopea syoksy kohti australialaisherraa sai aikaan halutun lopputuloksen. Noita merileijonia on taalla useampaa lajia ja pari lajia nahtiin. Aikuisia, nuorukaisia ja imevaisia.

Ja sitten snorklaamaan. Parina paivana tehtiin sitakin. Ensimmaisena paivana kahden meresta tyontyvan korkean kiven valissa olevassa kapeassa railossa. Siella oli haita ja paljon. Ei nyt mitaan ihan mahdottoman suuria, mutta sellaisia minun mittaisia kuitenkin. Ihan makea kokemus, vaikka nakyvyys ei aivan taydellinen ollutkaan ja virtaus melko kovaa.Vesi muuten ei taalla ole mitaan kovin lamminta. Sellaista "Suomen kesaa" eli jotain 15 ja 20 asteen valista. Markapuku paalla siis ja silti tuli tunnissa aika kylma.

Toisena paivana snorklailtiin parissakin paikassa ja taas nahtiin vaikka mita. Niita erilaisia varikkaita kaloja nyt on ihan joka paikassa, mutta keihasrauskua (??? Stingray) en ollut koskaan ennen nahnyt ja en ainakaan sellaisen luolan perukoilla, jossa alkoi jo olla aika hamaraa. Kuvista ei siis tullut kovin nayttavia, mutta kuvia kuitenkin.

Enka muuten ollut ennen merileijonan kanssa kisaillut veden alla. Yksi tuli aivan minun lahelle katsomaan mita tapahtuu ja kuka taalla oikein uiskentelee. Pikkuisen taisin innostua ja saatoin unohtaa sen 2 metrin saannon pieneksi hetkeksi, mutta kylla meidan luonnontieteilijaopas minua asiasta muistutti aika akkia. Hieno kokemus kuitenkin ja kuvattu sekin.

Ja sitten ehkapa minulle hienoin kokemus ei kohtaaminen merikilpikonnien kanssa. Parhaimmillaan niita oli kolme samanaikaisesti laiduntamassa kaikessa rauhassa merilevaa siina allani. Ne eivat kylla ihmisen lasnaolosta valittaneet yhtaan ja hyva niin, silla on mukavampaa tarkkailla elainta normaaleissa puuhissaan kuin pakenemassa hairitsijaa. Sen Thaimaan "en nahnyt kuin vilaukselta" pettymyksen jalkeen tama oli kylla hieno hetki. Ja aika hyvia kuvia sain siitakin.

Ja niita merileguaaneja oli paikoin ihan mahdottomasti. Piti oikein tarkasti katsoa mihin astuu, ettei vahingossa astu jonkun hannalle tai jotain. On muuten aika karun nakoinen otus. Nekaan eivat kovin paljoa ihmisista valittaneet, kunhan siis ei paalle astunut.

Ja mita kaikkea muuta: niita kuuluisia peippoja, erilaisia suulia (ne sinijalkaiset ovat kylla aivan kasittamattomia), monenlaisia lintuja ja kasveja. Joka saarella oli pikkuisen erilaisia populaatioita, alalajeja ja variaatioita, joten kylla nahtavaa jai seuraavallekin kaynnille, jos sellaisen joskus tekee. Ei nimittain nahty edes puolia saarista.

Kun aluksella viela oli aika mukava sekoitus vanhaa ja nuorta eri puolilta maailmaa niin kylla siina aika vierahti aivan liian nopeasti. Jos olisi ollut mahdollista, niion oltaisiin jaaty lennosta ainakin viikoksi lisaa...

Nyt siis taas Ecuadorin paakaupungissa Quitossa kassit taynna likaisia vaatteita. Tuliaisia EI ole ostettu - ihan tiedoksi vaan. Ja olen ainakin toistaiseksi malttanut olla ostamatta selllaista panamalaishattuakin.