Uusi mina ja muita juttuja

Edelleen Portossa - viimeista iltaa. Huomenna aamulla bussiin ja kohti Lissabonia ja sitten seuraavana aamuna kotiin pikavierailulle. Kotona ehditaan olla vajaan vuorokauden verran ja sitten matka jatkuu Etela-Amerikkaan runsaaksi kuukaudeksi. Monta maata ja monta seikkailua siis viela tiedossa. Katsotaan sitten miten sielta pain maailmaa paasee kirjoittelemaan. Ainakaan Andeille suuntautuvan reppureissun aikana ei naita paivityksia tehda. Mutta nyt takaisin tanne Portoon.

Eilen tehtiin opastettu kavelyretki paikallisen nuoren miehen vetamana. Tama siis iltapaivalla, kun olimme ensin koko aamupaivan kavelleet pitkin kaupunkia. Ihan vaan tiedoksi niille, jotka eivat viela ole taalla kayneet - Porto on makinen kaupunki! Olimme oikeastaan melkein kaikki paikat jo ehtineet kayda pikaisesti katsomassa ennen sita opastettua kierrosta, mutta ne kertomukset, taustat ja muut tarinat olisivat jaaneet kuulematta. Kun lisaksi nain turistikauden ulkopuolella ei muita osallistujia ollut, saimme kierroksen ihan vain meille kahdelle. Ylellisyytta sekin.

Nyt tiedamme paaaaljon enemman kaupungista, elamasta taalla, ruoasta ja perinteista jne. Ikavinta kuultavaa oli se pessimismi, joka nuoren koulutetun miehen tarinoista kuulsi. Ei toita, ei tulevaisuutta, ei ainakaan taalla. Ja silti samaan aikaan vahva ylpeys omista perinteista, maasta ja kaupungista. Tuo on vaikea ristiriita yksilotasolla ja todella suuri haaste koko maalle. Jos yksi koulutettu ikaluokka menetetaan tai kaksi tai.... niin miten maa silloin saadaan takaisin raiteilleen. Onneksi en joudu tuota ratkomaan.

Tuo sama ristiriita nakyy myos ihan katukuvassa. Vierekkaiset talot voivat olla toistensa peilikuvia: toinen viimeisen paalle laitettu ja toinen tyhjillaan ja rappiolla. Noita myytavana ja/tai vuokrattavana -kyltteja kylla taalla riittaa talojen ja myymaloiden ikkunoissa.

Mutta pikkuisen mukavampiin tarinoihin.

Ensiksi taas vahan ruoasta. Olimme pari iltaa sitten nahneet yhden paikallisen kuppilan ulkopuolella paikallisten ihmisten jonon. Odottivat siis poydan vapautumista. Ja paikka oli todellakin sellainen aivan tavallisten ihmisten paikka eika mikaan julkkisten nayttaytymispaikka. Sinnehan piti siis paasta syomaan ja paastiinkin jo seuraavana paivana. Ja annokseksi ikkunassa mainostettu paikallinen herkku "francesinha". Siina oli sellainen paukku kaloreita eika yhtaan mitaan vihreaa, ettei kovin usein vastaan tule. Ainoastaan helsinkilaisen edesmenneen Ison-Ankkurin paivan annos (muussi ja makkara) tuli mieleen. Nain se rakennetaan alhaalta ylos kuvaten: otetaan pala vuokaleipaa, sitten naudanlihapihvi, kinkkusiivu ja ehka vahan pekoniakin, kanafile, taas kinkkua, joka valiin vahan juustoa, paalle taas vuokaleivanpala ja sitten katteeksi paksu kerros juustoa ja kananmuna. Taman ymparille kasataan iso laja ranskalaisia ja sitten se salainen ainesosa eli kastike. Siina oli ainakin tomaattia ja lihalienta ja sitten erilaisia mausteita. En kylla siita selvaa ottanut, etta mita ja kuulemma joka ravintoloitsijalla on oma salainen resepti. Paikallinen lempinimi ruoalle on "sydankohtaus lautasella" ja ymmarran kylla miksi, Mutta hyvaa se oli. Kuulemma alunperin tarkoitus oli halvalla annoksella ja pikantilla kastikkeella saada asiakkaat ostamaan enempi juotavaa ja voisihan tuokin toimia. Oman annokseni sain alas yhdella isolla... Niin ja paikka, jossa annokset nautimme on kaupungin kuuluisin ja paras!

Tanaan sitten vuorossa oli portviini. Pitihan tuota kauda maistamassa, kun kerran taalla ollaan. Tuon Dourojoen vastarannalla on kymmenittain viinikellareita, joissa kaikissa on maistiaisia, kierroksia jne. Kavimme vain kahdessa. Nyt olen riittavan sivistynyt keskustelemaan tuostakin juomasta edes jonkinlaisella asiantuntevuudella. Ja mielipiteitahan voi olla, vaikka mitaan ei tietaisikaan, tai muistaisi. Iltapaiva oli kuitenkin mukava ja kohteet kaynnin arvoisia. Ja taas kielitaidosta oli hyotya - vaihtoehtona oli odottaa pari tuntia englanninkielista kierrosta ja lahtea melkein heti ranskakieliselle. Oli helppo valita ja saimme lisaksi sopivan pienen ryhman - vain kuusi kiinnostunutta.

Ja siis mika uusi mina? Ei kai tuo nyt ketaan oikeasti kiinnosta, mutta kirjoitanpa kuitenkin. Ensiksikin ostin uudet kengat. Minut paremmin tuntevat tietavat, etta inhoan kenkakauposissa kayntia, kun ei sielta kuitenkaan koskaan sopivia loydy. Nyt kaupan tati ei antanut periksi vaan toi aina vaan uusia malleja ja kokoja ja niin siina kavi, etta uudet "purkkarikengat" on nyt jalassa. Niiden maihareiden ja sandaalien jalkeen olo on vahan outo, mutta kai tahankin tottuu...

Ja sitten se paivan uutispommi ---- kavin parturissa. Sita en ole tehnyt sitten 80-luvun, kun kotiin ostettiin sellainen keritsin. Pikkuisen jannitti, kun taaskaan ei kasimerkkien lisaksi juuri yhteista kielta ollut, mutta kylla se sielta taalta lyheni, pestiin ja rapsuteltiin ja sellaista. Oli se sen verran mukava kokemus, etta taytyy harkita kayntia taas joskus. Ehka jopa hiukan tiheammalla rytmilla kuin tahan asti. Katsotaan.

Iltamenoja nollakahteen ja FC Porton matsi

No niin,

ensin maantiede: Portossa ollaan jo toista paivaa. Bussi toi selvasti keskustan ulkopuolelle ja ihmettelyn jalkeen loysimme kartan puutteesta huolimatta keskustaan ja hotelliin. EasyHotel on muuten sellainen suoraan EasyJet-periaatteita noudattava. Markkinoinnissaan kertovat olevansa "contemporary" ja kylla se sita on. Mahdollisimman pelkistetty huone ja sellainen esivalmistettu "laivakylppari", mutta hintaansa ja sijaintiinsa nahden ihan OK.

Hauskasti ristiriitainen kaupunkikuva

 Taalla on edelleen sellainen Suomen kesa: aamulla selvasti plussalla ja iltapaivalla jo ihan lamminta. Niinpa kavelylle. Oli tavallaan vahan pakkokin kavella, kun paikallinen maratontapahtuma oli poistanut rantakatujen ratikkaliikenteen lahes koko paivaksi. Mikas siina, kun on tullut harjoiteltua, joskin sen rinkan kanssa. Nyt sandaaleissa ja vain pikkureppu matkassa oli helppo kavella. Varmaan sellainen reilut kuusi kilsaa tuli kuitenkin kappailtya matkalla nykytaiteen museoon ja sielta edelleen FC Porton kotikentalle.

 Mutta ensin ne eiliset iltamenot, Taalla Portugalissa ja myos ainakin osassa Espanjaan opiskelijoilla on sellainen laulu- ja soittoperinne, jonka nimi on Tuna. Ei siis se kala, vaikka siitakin tekivat sketseissaan pilaa... Ja kuinka ollakaan juuri eilen oli tuna-festivaalin paatapahtuma. Ohjelman mukaan alkoi kello 2000 ja loppui puoliltaoin. Todellisuudessa taisi alkaa pikkuisen ennen yhdeksaa emmeka loppumisesta tieda, kun uni voitti uteliaisuuden siina kahden korvilla. Pikkuisen mielenkiintoa hillitsi se, etta pitkien sketsien ymmartaminen ilman sanaakaan paikallista kielta ei aivan sujunut, vaikka kuinka koitti ilmeista, aanenpainosta ja yleison reaktioista tilannetta tulkita. Pakko on tuo tunnustaa... (ne eiliset kuvat ovat tietysti silla muistikortilla, joka EI ole mukana)

Paikallisten yliopistojen noin 30-henkiset kokoonpanot soittivat (kitaroita, "mandoliineja???", viuluja, puhaltimia, rytmisoittimia...) vaihtelevilla kokoonpanoilla. Lisaksi mukana laulajia ja tanssijoita tamburiineineen ja lippuineen. Meno oli vauhdikasta, musiikki vaihtelevaa ja tanssin ja esitysten taso kovin kirjavaa. Kokonaisuus oli kuitenkin viihdyttavaa. Erityisesti oli hauskaa seurata kannustusjoukkoja eli yliopistojen opiskelijoita, jotka kylla pitivat huolta, etta metelia riitti. Perinteita noudatettiin sopivasti: vaatteet olivat muodolllisia ja paaohjelmisto vakiintunutta, mutta samalla uskallettiin kokeilla rajoja uusimalla osa ohjelmistoa.

Tanaan sitten siis sita kavelya ja tutustumista kaupunkiin. Ja paivan paatteeksi sitten se Porton matsi. Kokemus sekin. Futisfaneille lohduksi - matsi oli FC Porton, mutta ei futista vaan sellaista roller-hockeyta. Jotain kaukalopallon, salibandyn ja sahlyn valista. Suunnillen kasiskentan kokoinen kaukalo, molarit ja nelja kenttapelaajaa, neljan pyoran rullaluistimet, kappyramaila ja aika raskaan nakoinen "kumipallo". Matsi ei ollut hyva, kun kotijoukkue voitti 10 - 1. Ei siina tullut kynsia purtua ihan nauhoja myoten.


Juuri tuota lajia ei Suomessa viela pelata, mutta luulisin, etta jos kolme kuukautta joku porukka jaksaisi tutustua niihin luistimiin, niin kylla Portugalin avoin mestaruus voitettaisiin kolmosdivarinkin joukkueella.

Buen Camino!

Tuo tervehdys on tullut naiden menneiden viikkojen aikana hyvin tutuksi. Buen Camino eli hyvaa matkaa on pyhiinvaeltajien yleisin keskenainen tervehdys. Se on helppo oppia ja lausua eika varmaankaan sodi kenenkaan ajatusmaailmaa vastaan.

Pyhiinvaeltajien lisaksi tuota samaa tervehdysta kayttavat kylien paikalliset ihmiset kohdatessaan kulkijoita matkallaan navettaan tai laitumelle. Tai sitten ihan vaan matkalla autolleen lahteakseen toihin kaupunkiin. Nama spontaanit tervehdykset ovat olleet ehka ne kaikkein koskettavimmat.

Yksinkertaisimmillaan tuo tervehdys on vain juuri sita mita siina sanotaan, hyvan matkan toivotus, jolla toivotaan lentavaa askelta, rakkojen puuttumista ja kevytta rinkkaa. Ja sellaisenakin hyvin kaunis tervehdys. Jos tervehdysta ajattelee vahan syvemmin, siina toivotetaan kaikkea hyvaa sille koko matkalle, jota jokainen taman Caminon kulkija jollain tasolla kulkee itsensa kanssa. Tavallaan myos koko elamanmatkalle...

Nyt ollaan perilla Santiago de Compostelassa, se compostela (siis todistus pyhiinvaelluksen suorittamisesta) saatiin jo eilen ja tanaan kaytiin puolilta paivin messussa saamassa siunaus jne. Kaupunkia on kierretty ja nahty niin aitoa paikallista elamaa kauppahallissa kuin turistimyymaloita ja -baareja. Molemmat kuuluvat tahan kaupunkiin ja tahan nykymaailmaan. Jalat toimivat molemmilla ja paat myos ja hyva niin.

Huomenna (luultavasti) hyppaamme bussiin ja suuntana (luultavasti) Porto tuossa naapurimaassa Portugalissa. Ei tassa mitaan ihan lopullisesti olla kiinni lyoty, mutta sen suuntaisia ajatuksia on viime paivina pyorinyt paassa. Bussireissusta Fisterreen luovuimme. Jotenkin tuntui, etta sinne(kin) on mentava jalan. Katsotaan sitten koska. Ja viikon paasta pikakaynnille Suomeen ennen uusia seikkailuita uudella mantereella...

Oma matkani on ollut hyva matka - un buen camino. Sita toivon myos teille kaikille.

Tanssi alkakoon

Ihan aluksi siita viimeyosta: ei se sittenkaan ihan niin paha ollut. Ne lapsoset nukahtivat aika akkia eika sen kuorsaajatadin aanikaan muutaman metrin kauempaa kuultuna ihan niin paha ollut. Ja kun lisaksi olimme juoneet pullon punkkua puokkiin paivallisella, niin aika hyvinhan sita sitten nukuttiin.

Tuosta ruokailusta viela; alamme oppia etsimaan niita paikkoja, joissa on paivan menut, mutta EI Menu Peregrinoa eli sita pyhiinvaeltajan listaa. Jos viela paikan asiakkaista selva enemmisto on paikallisia niin aina vaan paranee. Ruoka voi olla aika lailla samaakin, mutta silloin ollaan paikassa, joka toivoo jonkun siella ruokailleen joskus tulevan uudelleen. Tuolla seikalla kylla on vaikutusta tarjontaan.

Aamulla juuri ennen auringonnousua

Tanaan oli sellainen "sadeviitta paalle, sadeviitta pois" - paiva. Lamminta oli, joten aika aikkia paadyin siihen, etta paalla on vain t-paita ja sitten se viitta aina kun tarvitsee. Hyvin se niinkin toimii, kun vaan jaksaa sita rattirumbaa.

Tavoitteena oli paasta alle parinkymmenen kilsan paahan Santiagosta. Pikkuisen taas jannitti se Lissun jalka, mutta kyllahan tuo taas toimi ja taas pikkuisen paremmin kuin edellisena paivana. Ja kun tavoite oli vain sellaiset parikymmenta kilsaa, niin oli varaa menna todella hitaasti ja taukoja pidellen. Ja niin sitten tehtiin. Tauoilla tormattiin muutamaan sellaiseen tuttuun, joita ei oltu nahty viikkoihin. Viisi viikkoahan tuli tayteen eilen. Ja juttu jatkui ja tietysti aloittaen niista jaloista ja muusta voinnista.

Viisi viikkoa - hmmm. On oikeastaan aika outo olo, kun ajattelee etta tama loppuu aivan kohta. Yksi saksalaisrouva sen kiteytti eilen aika hyvin: ei tarvitse kuin seurata keltaisia nuolia ja kerran paivassa paattaa missa syo. Ja tuo jalkimmainenkin vain silloin, kun valinnanvaraa on.

Elama Caminolla kiteytyy aika yksinkertaisiin asioihin. Mita laittaa paalle? Miten pitkalle sita oikestaan juuri tanaan menee? Kuinka jyrkka tama maki oikein onkaan? Aikajanne alkaa olla NYT. Ei siis eilen tai huomenna puhumattakaan ensi viikosta, kuukaudesta, tilikaudesta... Ajatukset voivat olla pitkia aikoja vain niita kavelyn kannalta pakollisia, valittoman ympariston havainnointia ja onneksi ajoittain myos siita iloitsemista. Tama voi kuulostaa tylsalta, mutta yllattain, se on hyvin virkistavaa, kunhan muistaa olla kiinnostunut niista ymparilla olevista pienista asioista. Niitahan kylla riittaa. Ja myos iloita kaikesta iloitsemisen arvoisesta. Jokainen rakoton paiva on juhlan arvoinen ja jokainen perillepaasy pieni voitto...

Alle 18 kilsaa jaljella

Siteeratakseni suomalaiseen jouluun kiinteasti kuuluvaa riittia: "Huomenna, jos Jumala suo..." paasemme perille Santiagoon. Emme varmaankaan ehdi sinne niin aikaisin, etta siihen puolenpaivan messuun ehtisimme, mutta senhan voi tehda vaikka seuraavana paivana. Yksi viidetta kertaa Caminolla oleva norjalainen varoitti meita untuvikkoja tuosta lopusta, joka voi kuulemma olla pettymys. Ei ole soittokuntaa eika ilotulitusta. On vain asiointi toimistolla, josta sitten saa sen Compostellan, messussakaynti (jos haluaa) eika sitten muuta ja juttu on ohi. Se voi kuulemma iskea yllattavan kovasti eika valttamatta ole paras idea lahtea samana paivana kiireesti kotiin ja arkeen. Muutos voi olla liian kova. Oikeastaan osaan jollain tasolla ymmartaa tuo akillisen loppumisen aiheuttaman tyhjyyden tunteen. Niin kay, kun jokin iso ja merkittava loppuu eika tilalle heti ole mitaan muuta. Olen sen elamani aikana muutaman kerran kokenut erilaisissa yhteyksissa. Viimeksi Hair-produktion loppuessa.

Noin vahan menee jo tanssienkin

Minun olisi tehnyt mieli jatkaa kavelya Santiagon jalkeen kohti "maan loppua" eli Finisterrea. Se olisi ollut sellainen vajaat sata kilsaa ja siis noin kolme paivaa lisaa. Nyt tuo Lissun jalka ei kylla tuota salli. Katsotaan jatketaanko sinne bussilla vai otetaanko suunta kohti Portugalia vai mita. Paluulento Suomeen lahtee viikon kuluttua Lissabonista eli aikaa on viela jotain nahda ja kokea.

Mutta ensin tuo huominen ja (toivottavasti) perilletulo. Varmaan siita jonkinlaisen saavuttamisen kokemuksen saa, vaikka tassa jutussa ei minusta todellakaan ole kyse siita. Tuo elamys taitaa tulla vahan niin kuin kaupan paalle.

Vanhoja siltoja riittaa

ja jokia niiden alle

Pitaisikohan sita ostaa yksi pieni Camino-matkamuisto? Been there, done that, got the t-shirt... tai jotain.

Horror Night ja jatko-osa

Viime yo oli siis sellainen vaeltajan kauhuyo. Majatalon viereiseen alapunkkaan saapui pieni espanjalainen ikaneito (voi toki olla leskikin - en kysynyt). Ihan aluksi han valtasi noin 90% kaikesta lahialueella olevasta lattiatilasta. Noh, pieni kun on niin varmaan tarvitsi sita tilaa...

Sitten alkoi sellainen hiljainen itsekseen mutiseminen. Aina valilla olin kuulevinani ihan oikeita sanojakin, mutta eivat ne varmaan olleet tarinan paajuoni - kunhan hopotteli. Ehka dementian tuossa vaiheessa on tarkeaa myos kuulla... ( laita pyyhe tangolle.... pistin lompakon kassiin .... taitaa olla kylma.... tai jotain sellaista). En todellakaan saanut selvaa, mita on tekemassa. Se ehka auttaa hahmottamaan asioita ja viela ehka muistamaankin.

Eika tuossa viela kaikki: rouva oli kaynyt levolle jo palatessamme paivalliselta siina yhdeksan aikaan ja tuhisi vienosti siella makuupussissaan. Se vaan ei sitten jaanyt siihen. Kun olimme jo itsekin unten mailla alkoi sellainen "tekisi tukkimiehetkin kateellisiksi"-tasoinen kuorsaaminen. Siis ihan oikeasti sellaista 92 desibelin tasoa ja ikavasti patkien. Nuku sitten siina metrin paassa.

Varmaan siina jokunen hetki tuli nukuttuakin, mutta katkonaisesti. Onneksi tana yona Paavo Lipponen EI tullut uniini  kuten pari yota sitten teki. Kaikista maailman ihmisista juuri han! Miksi? Olisi siina ammattilaisillakin selittamista. Mina en edes yrita.

Kaikesta huolimatta tanaan on taas kavelty sellaiset varovaiset 15 kilsaa. Tarkoitus on saastaa Lissun jalkaa, jotta han paasisi kavellen perille asti. Ilmeisesti lepo, laakitys ja eilinen jaiden pitaminen kipean paikan paalla ovat auttaneet. Aluksi vauhti oli lahes aikaisemman veroista eika jalka 15 kilsan aikana viela paassyt sille edellisen paivan " kasvoista nakee kivun tason"-asteelle. Hyva niin.

Siispa jaimme sovinnolla pikkuisen alle 40 kilsanpaahan Santiagosta sellaiseen noin 7 tuhannen asukaan kaupunkiin nimeltaan Arzua. Alberguen ovet olivat juuri auenneet, kun tulimme kaupunkiin eli kello oli siina yhden jalkeen iltapaivalla. Tiedossa oli siis mukava rauhallinen iltapaiva. Ja pitkasta aikaa aurigon paistaessa.

Ja mita viela! Se sama espanjalaisrouva on taas samassa huoneessa kanssamme. Ja niin kuin tuo ei riittaisi niin hanen vieressaan huoneen toisella puolella on espanjalaisperhe. Ei minulle todellakaan ole mitaan perheita vastaan. Painvastoin ajatus taman matkan tekemisesta koko perheen voimin on oikeastaan aika houkutteleva. Siita huolimatta kahden selvasti alle kouluikaisen lapsen lasnaolo isossa yhteisessa makuusalissamme huolestuttaa pikkuisen. Ja kun se espanjalaistati alkoi jo niitakin komennella ja kommentoida. Korvatulpat otetaan tanaan kayttoon ekan kerran ja jos eivat riita niin siiten otan sen tahan asti pelkkana painolastina olleen pikkuradion ja kuulokkeet ja valitsen itse hairioaaneni.

Etta sellaista talla kertaa. Aurinko paistaa. Jaita saa lahibaarista ja olutta myos. Asiat voisivat siis olla paaaaaljon huonomminkin...


P.S. tassa koneessa on kaksi toimimatonta usb-porttia ja KORPPUASEMA! Siis ei kuvia talla kertaa

Tendiniitti ja muuta sellaista

Aamulla kello soi jo kuudelta ja siis Lugon bussiasemalla 0645. Eihan siella mistaan nahnyt milta laiturilta meidan bussi lahtee. Onneksi yksi "seta" sattui kohdalle ja kertoi meille mista Palasin bussiin ostetan liput (taalla siis jokainen bussiyritys hoitaa itse lipunmyynnin) ja siella taas tiedettiin, etta bussin numero on 58 ja se lahtee jostain laiturilta 13, 14 tai jotain. Hyvin tuo kuitenkin loytyi ja kolmen euron lipulla paastiin takaisin Caminon varteen juuri sinne mista olimme poiskin lahteneet.



Ei taallakaan mikaan kesa ole. Aamulampo tai siis melkein jo keskipaivan...

Jos toisella on jalka pipi, niin toisella voi olla kaksi rinkkaa...

Ja taas kaveltiin. Mukavaa maastoa kumpareineen ja metsineen. Oudointa oli eukalyptus-mantymetsa. Juuri tuollaista sekoistusta en ollut osannut odottaa. Ihmisen kadenjalki nakyy selvasti myos espanjalaisessa luonnossa. Ei tuota muuten selita. Ei kuitenkaan ollut niita koaloita niiden eukalyptusten mukana siirretty talle mantereelle. Harmi, silla sellaistakaan en ole koskaan nahnyt.

Lissun jalka kesti jonkin aikaa. Ihan aluksi luulin, ettei se vaivannut lainkaan, mutta kun runsaan tunnin kohdalla kommentoin pienta nilkutusta, niin Lissulta lipsahti "ettei satu sen enempaa kuin alussakaan".  Ilmeisesti ihan kohtuullisesti jalka kuitenkin sen ekan noin kympin kesti ja sitten ei ollut epaselvaa siita, etta alkoi sattua. Johonkin sellaiseen kylaan tai kaupunkiin oli kuitenkin paastava, jossa on majoitusta ja siksi paivan saldoksi tuli sellaiset noin 15 kilsaa, joista viimeiset todella hitaasti ja varmaan pikkuisen hammasta purren.



Melide oli siis taman paivan paatepiste. Lissu on paattanyt (vastoin neuvojani), etta han kavelee Santiagoon. Itse olen sita mielta, etta sita kannattaa kokeilla ja siihen pyrkia, mutta ei nyt sentaan hinnalla milla hyvansa. Varmaan tassa jokin kompromissi loytyy ja perillekin paastaan.

Olen itse jo mielessani suunnitellut erilaisia kuljetusratkaisuja, jolla tuo varmistetaan. Sosiaalisin ja siksi hauskin toistaiseksi mieleen tullut on selainen sovellettu maitokarry. Siis pari pyoraa ja teline, jolla Lissu voisi istua. Ja sitten pitka koysi, jota muut kulkijat voisivat kanssani yhdessa vetaa laulaen vaikka vanhoja merimiesten shantyja tai muita vanhoja tyolauluja. Sellaisella hiiiohoi meiningilla siis. Luulen, etta siita riittaisi kaikille kotona kerrottavaa.

Jaita on nyt pidetty kipean jalan paalle ja laaketta nautittu sisaisesti ja ulkoisesti. Siina ohessa pesty kaikki pyykitkin ja oikein koneella. On todella outo tunne, kun vaatteet tuoksuvat puhtaalta. Viimeyona tuli nukuttua vain sellaiset seitseman tuntia joten kylla nyt alkaa jo vasyttaa, vaikka kello on vasta 1830. Jotain pitaa kylla syoda ja sitten unten maille. Huomenna uusi yritys. Katsotaan taas mihin asti jalat kantavat. Onneksi on aikaa joten stressi ei tassa asiassa sentaan paase painamaan.

Kulkijoiden kenkia kuivumassa auringossa

Luppoilua Lugossa

Korismatsi Lugossa. Espanjan toiseksi korkeimmalla tasolla. Kannattaa kokea.

Ensiksi se epamaarainen taksikuski ja hanen reitinvalinta. Onneksi oli kompassi mukana, joten sen verran kuitenkin tiesi, etta oikeaan suuntaan noin suunnilleen ollaan menossa. Mutta en mina kylla kartan perusteella olisi samaa reittia osannut valita. Hyvin tultiin kuitenkin sinne ehka kolmen kilsan paahan yliopiston urheilukeskukseen ja ihan ajoissa. Kutsutaan sita sitten kuskin paikallistuntemukseksi. Ja alle kuusi euroa.


Liput ostettiin sellaisesta postikortin kokoisesta luukusta, jota en olisi koskaan loytanyt ilman paikallisten neuvoja. Ja sitten sisalle. Vakea oli jo paikalla jonkin verran ja lisaa valui aivan matsin alkuun asti. Kotijoukkue sinisissa ja vaarallinen vastustaja Burgosista oranssissa. Muuta en sitten liigatilanteesta tiedakaan enka tuota tietoa tarvinnut nauttiakseni seka pelista etta erityisesti paikallisten innosta. Ja siita huudon, rummutuksen, vihellysten ja jalkojen tomistyksen maarasta. Edessamme istuneen perheen nuoret pojat eivat meinanneet pysya paikoillaan - niin janna matsi siita tuli. Kumpikin joukkue johti vuorollaan ja kun pelia oli jaljella 9 sekuntia lahti vierasjoukkueen parhaan kolmostenheittajan heitto kahden pisteen takaa-ajotilanteessa. Renkaaseen osui, pomppasi, osui renkaaseen toisenkin kerran ja sitten meni ohi. Kylla sita kotijoukkueen intoa ja kannattajien riemua oli mukava seurata.Paikallisbussilla takaisin intramurosalueelle. Emmehan me sentaan kovin kauaa halua olla pois UNESCO-kohteesta. Taalla muuten paikallisbussin kertalippu maksoi 64 senttia. Alan aavistaaa, mihin Espanjan verorahat ovat menneet...

Muuria hotellihuoneen ikkunasta

Muuria ulkopuolelta = barbaarien puolelta

Sitten pieni korjaus aiempaan kirjoitelmaani. Se toissapaivainen pienehko erehdys bussipysakin sijainnista EI MITENKAAN VOINUT JOHTUA HUONOSTA ESPANJANKIELENTAIDOSTA! Taallahan ei puhuta espanjaa eika edes castillanaa vaan tuota galiciaa, joka nyt vaan on yksi niista kielista, joita en osaa yhtaan. Koitan vaatimattomalla castillaanalla selvita...

Palaan viela yohomme Palas de Rej'ssa. Ihminen on oppivainen olento ja olimme valinneet majapaikan huomioiden myos kirkkojen ja niiden kellojen sijainnin. Opimme talla kertaa, etta paikan sijainnilla ei ole vaikutusta emannan haluun laittaa lampoa paalle. Huone oli sellainen ekologinen yhdistelma jaakaapin ja majapaikan valilla. Olut oli juuri sopivassa tarjoilulammossa. Sita emme olleet myoskaan osanneet arvata, etta talon alakerrassa olevassa autotallissa oli jonkun paikallisen bandin treenikamppa. Paikallinen rakennustapa takasi sen, etta "musiikki" kuului hyvin myos kolmanteen kerrokseen. Ajatella, etta emantamme oli ajatellut korvata lammityksen ilmaisella konsertilla. Ei tuollaista ihan joka paikassa tapahdu. Optimistina koin kuitenkin asian niin, etta oli todella hieno asia, etta tuollaisia treenikamppia loytyy. Ainakin se bandi TODELLA tarvitsi sita treenia...

Caminolla paa, vatsa ja kaikki muukin jaa toiseksi tai jopa kolmanneksi ihmisruumiin tarkeimmille elimille eli jaloille. Ne ovat kaikki kaikessa. Nuo Lissun jalkojen ongelmat ovat sen meille opettaneet. Onneksi ne vaivat alkavat ainakin jossain maarin olla takana ja tarkoitus on huomenna hypata aamulla bussilla takaisin Palas de Rej'hin ja jatkaa siis kavelya siita missa sen keskeytimmekin. Katsotaan sitten miten jalka kestaa, kuinka pitkan matkan edes koitamme menna jne. Taas on kuunneltava kroppaa enemman kuin tahtoa tai paata.

Jaloista viela: naiden viikkojen aikana olemme nahneet ja kuulleet vaikka mita. On rakkoja ja niiden hoitotapoja (puhkotaan, desinfioidaan, peitetaan ilmastointiteipilla, urheilusellaisella, COMPEEDilla (taalla lahdes uskonnollinen ilmio), rakon lapi vedetty villalanka jne). On erilaisia rasitusvammoja (tulehduksia yms), joita hoidetaan laakkeilla, siteilla, jaalla ja/tai lammolla, levolla ja venytyksilla ja ihan milla vaan uskottavalta kuullostavalla tavalla.

Ihan peruskysymys tavatessaan jonkun aiemmin matkan varrella vastaan tulleen kulkijan on kysya, "miten jalat voivat?" Joku vaiva sillakin on kuitenkin ollut.

Omat jalkani ovat ihme kylla olleeet kavelyn kannalta melko yhteistyokykyiset. Ei rakkoja, ei pahoja lihaskipuja eika muutenkaan mitaan ihmeellisia kipuja tai vaivoja. Jonkin verran on ongelmia, kun en kavele eli polvet ja saaret pruukaavat sarkea iltaisin ja oisin. Burana auttaa, mutta ei ihan kokonaan vaivaa poista. Punaviiniakin olen koittanut, eika se ilmeisesti ainakaan lisaa sarkya... Taidan viela kerran koittaa tuota hoitoa tana iltana.

Jalat kuitenkin pestaan ja rasvataan huolellisemmin kuin kasvot tai kadet. First things first! On hiukan sellainen olo, etta paastyamme Suomeen pitaisi kayda seka hieronnassa etta jalkahoidossa, mutta kun aikaa on alle vuorokausi, niin kaymatta jaa. Harmi, mutta hoidellaan sitten itse parhaan kyvyn mukaan.

Sisaiseen hoitoon - loydettiin vastaa aamulla, joten ei ole kokeiltu. Hintataso vaikuttaa olevan kohdallaan

Olenko Keskimaassa?

Valilla on ollut sellainen olo, etten ihan tassa normaalissa maailmassa taida olla. On tullut Tolkienin Keskimaa mieleen ja todella monta kertaa. Ai miksiko?

No, ne vuoret ja maet, joita tassa on tullut ylitettya, ovat kuin tehdyt kaapioiden luolille ja muille kaivauksille.
Ja sitten ne tasangot (Meseta Alto erityisesti). On niiiin helppo nahda Rohanin ratsastajat laukkaamassa kohti auringonlaskua.

Taikametsaa???

Ja erityisesti metsat. Vanhan puut, joiden runkojen ymparille on kietoutunut kerroksittain erilaisia koynnoksia. Puut, joiden oksat muodostavat tunnelin, johon polku sukeltaa. Ja ne erilaiset lintujen aanet, jotka ovat tavallaan tuttuja, mutta kuitenkin jotenkin erilaisia. Siina kavellessa on helppo kuvitella puiden kuiskivan toisilleen kannanottoja pyhiinvaeltajista ja jopa mielessaan nahda puiden sulkevan polun takanamme. Vahan tuollaisia on tullut kavellessa mieleen.

Ja kun viela koko ajan nakee vaeltajia eri maista ja kansoista kuin jonkin johdatuksen voimasta vaeltamasa kohti samaa paamaaraa. Ja ritarilinnoja muureineen ja tornineen. On siina jotain taianomaista, uskokaa vaan.

No, kaiken tuon nyt voi panna mielikuvituksen piikkiin. Minulla kylla on sellainen ja valilla aika villikin. Mutta kun vastaan alkoi joitain viikkoja sitten tulla hobittitaloja niin ei tuota Keskimaata voinut olla ajattelematta. Niille, jotka eivat ole syvalle vihkiytyneita hobittien sielunmaailmaan kerrottakoon, etta he viihtyvat kodeissa, jotka on rakennettu maan alle. He pitavat erityisesti pyoreista ovista ja ikkunoista ja aivan erityisen tarkeaa on ruoka sen kaikissa muodoissa (eka aamupala ja sitten toinen, lounas, monet valipalat ja sitten runsas paivallinen jne).

Kylla mina nyt sentaan ymmarran, etten Keskimaassa ole. Sen nyt tajusi viimeistaan, kun nain hobittitalossa telkkariantennin. Tiedanhan mina nyt sentaan, ettei Keskimaassa telkkaria ollut. Siella kaytettiin taikavoimia!

Ja mita muuta talla kertaa:

Lissun jalka oli rakkojen parannuttua alkanut vaivata uudella tavalla. Kokeneena "kenttalaakarina" olin jo tehnyt jannetuppi- tai lihaspussitulehdusdiagnoosin ja koitin muutaman paivan ajan saada Lissun kaymaan laakarissa "virallistamassa" tama totuus. Eihan tuota laakariin saanut, kun tiesihan sen etukateen mita laakari maaraa: lepoa. Ja sitahan ei tassa vaiheessa halua kuulla.

Niinpa viela eilen lahdimme liikkeelle koemielessa. Hyvin meni sellaiset noin kympin verran ja sitten matka katkesi kerrasta. Jalka vaan ei enaan kestanyt kavelemista - ei sitten yhtaan. Onneksi lahin kyla oli vain joidenkin satojen metrien paassa, paastiin puhelimeen ja siis Lissu taksilla Palas de Rein terveyskeskukseen. Mina jatkoin kavelya ja pitkasta aikaa auringon paistaessa.

Nyt siis parin paivan ehdoton vaelluskielto. Viime yon palelun (pensioonissa, jossa ei lammitysta ja vain yksi lisapeitto) paatimme ottaa bussin Lugoon (maakunnan paakaupunki). Kysyimme neuvoa lahibaarista ja saimmekin sita. Varmaan oli jokin pieni vaarikasitys paassyt syntymaan ( eihan tuo nyt siita voi johtua, ettei kumpikaan meista oikeasti osaa espanjaa - eihan) ja seisoimme lahes tunnin palelemassa pysakilla, josta EI kulje busseja Lugoon vaan A Corunaan. Kun vihdoin tajusimme taman ja harmituksen taso oli laskenut sellaiseksi etta rationaalinen ajattelu oli taas mahdollista, niin otimme taksin.

Lugossa ollaan tama viikonloppu. Unescon maailmaperintokohde ja ensivaikutelman perusteella perustellusti sellainen. Vanha roomalaisten perustama kaupunki, jonka muuri on yha pystyssa. Pieni hotelli, jossa kuulemma lammin vesi riittaa eika kylmakaan pitaisi olla. Hyva niin. Maanantaiaamuna sitten uusi yritys jatkaa Caminoa.

Nyt on ehditty selvittaa olennaiset ja kavaisty tapaksilla. Taitaa siis olla aika kavaista siestalla, jotta jaksaa taas illastaa. Huomenna ehka katsomaan paikallista urheilumatsia - korista, kun kotijoukkue futisliigassa pelaa vierasmatsia. Matsi on kuitenkin jo kello 1100, joten saa nahda ollaanko tarpeeksi perteita. Mutta se on vasta huomenna...

Aamukampa harvenee

Ihan aluksi - viimeinen satanen on alkanut. Tuntuu ihan oudolta, etta jaljella on kaksinumeroinen luku. Onneksi Galician alue laittaa kilometritolppiin jaljella olevan matkan puolen kilsan tarkkuudella, joten kolminumeroisia kuitenkin luetaan, vaikka siina se pilkku valissa onkin. Nyt siis ollaan Portomarinissa sellaisen mukavan "vartin" jalkeen eli pikkuisen vajaat 25 kilsaa kaveltyamme. Sellainen pieni kaupunki, jossa kuitenkin jo valinnanvaraa ravintoloissa ja majoituksissa. Taitaa olla 7 albergueta ja paalle muutama hostelli jne. Valittiin sellainen pieni yksityinen ja kun kerran oman huoneen sai laittamalla kympin lisaa niin kannattaahan tuo.

Tanaan ei satanut! Ei tosin paistanutkaan, mutta nyt ovat kaikki vaatteet kuivia. Jopa ne kengat, jotka olivat aamulla minulla viela pikkuisen kosteat ja Lissulla oikeastaan marat.



Kun nyt eiliseen viitattiin noiden sateiden muodossa niin kerrrotaan viela pikkuisen siitakin. Alberguen emanta oli kylla kertonut, etta illalla yhdessa alakerran huoneessa olisi takassa tuli. En vain silloin ollut kaynyt vilkaisemassakaan ko huonetta. Kaytyamme syomassa (satoi eli lahimmassa ravintolassa) paatimme kuitenkin edes vilkaista takkahuonetta - vau! Sellainen ihan valtava takka, jonka ymparilla istui monta samassa majapaikassa asuvaa tuttua ja tuntematonta. Ja talon koira kulki rapsuteltavana pitkin huonetta valilla lammitellen takan aaressa. Isantavaki oli laittanut tarjolle neljaa erilaista paikallista likooria (tms), joita sitten porukalla maisteltiin ja kommentoitiin. Oli yrttista, hedelmaista ja yksi joka oli oikeataan aika pahaa grappaa. Tulipa maistettua kaikkia. Ja rapsuteltua sita koiraa.

Sitten pikkuisen asioiden yhdistamista:
- kuten eilen totesin, taalla riittaa vetta. Siispa myos ruohoa on tarpeeksi ja siis lehmia on joka kylassa
- etelassa kylat ovat erilaisia kuin meillapain. Talot ovat taalla tiukassa nipussa muodostaen ihan oikean kylan (eika siis suomalaista taloja siella taalla peltojen keskella ja kirkko jossain siella keskella)
- navetat ovat tietysti talojen yhteydessa

Miksi tama sitten on niin kiinnostavaa tallaiselle kulkijalle? Kaksi syyta ... ensiksikin tuo tuoksumaailma. Lehma tuoksuu itselleen ja lehman lanta sille itselleen. Ja sita siis loytyy ihan keskelta kylan paaraittia (tai sita ainoaa katua, joka kylan lapi kulkee). Kulkijan pitaa olla tarkkana mihin jalkansa laittaa. Tama on se toinen ja tarkeampi syy.




Mita muuta talla kertaa? Ai niin, tama matka "El Camino" voi olla kohtalokas. Ensiksikin olemme nahneet varmasti toistakymmenta sellaista pienta muistoristia niille, joilla matka oli jaanyt kesken lopullisesti. Eri ikaisia. Eri maista. Eika varmaankaan kaikille sita ristia ole laitettu.

Mutta voi se olla kohtalokas myos ihan eri tavalla. Olemme tavanneet monta ihmista, joilla elama on muuttunut kokonaan Caminon takia. Yksi Ernesto oli matkansa aikana ihastunut yhteen kylaan niin paljon, etta oli paattanyt perustaa kylaan oman majatalon, jota nyt kunnosteli yopyjien lahjoitusvaroin. Toinen oli asunut jo yli nelja vuotta ylangolla rikkinaisessa talossa ilman sahkoa, vetta tai mitaan muitakaan mukavuuksia. Tama David tarjosi luomuruokaa ja juomaa ilmaiseksi matkalaisille ( tai siis ilmaiseksi, mutta saihan sita jotain lahjoittaa) ja jutteli mukavia elamasta ja maailmasta kaikille halukkaille. Oli siella kuulemma jotkut yopyneetkin. Ja sitten yksi jenkki Richard, joka oli tavannut nykyisen vaimonsa pitamassa majataloa, jaanyt sinne ja oli nyt itse aamulla paistamassa leipia vierailleen.

Varmaan jokainen taman matkan kulkenut jollain tavalla muuttuu. Itse sita ei varmaan niin selvasti nae, mutta varmaan sita on itsekin jotenkin erilainen. Luulisin kuitenkin, etta minut viela tunnistaa.

Halytyskellot eivat soineet!

Muutama paiva sitten iloitsin siita, etta oli taas pitkasta aikaa virheaa. Varmaan siina vaiheessa olisi pitanyt ymmartaa mista tuo muutos johtui, mutta se selvisi sitten eilen ja tanaan (ja huomenna ja???) eli taalla sataa.

Juuri talta siis naytti, kun katseli vuoreltaymparilleen

Eilen kaveltiin sateessa aamusta puolillepaivin ja tanaan samoin aamusta tuonne kolmeen asti iltapaivalla. Onhan vaatteissa ja kengissa niita kalvoja ja paalla viela vedenkestava pontso ja lopputulos on marka mies. Ei tuo muuten niin kovasti hairitse, mutta ne aivan lapimarat jalat panevat aina pelkaamaan niita rakkoja. Onneksi minulle ei niita ole tullut vielakaan eivatka Lissun rakot ole millaan lailla karsineet myoskaan. Se kylla varmaan johtuu hyvasta hoidosta ja suojaamisesta enemman kuin mistaan muusta. Onneksi kuitenkin siis ovat pysyneet paranemisen tiella eivatka pahentuneet.

Pikaisesti paivitys tapahtuneeseen.

Kaksipaivaa perakkain aloitimme paivan nousulla. Manantaina vain pari ensimmaista tuntia ja vain 400 metria ja sitten eilen lahes nelja tuntia ja 600 metria. Kylla siina vauhti hidastuu ja jalat vasyvat, kun koko ajan mennaan ylamakeen. Ja sitten tietysti suunnilleen se sama maara alamakea, joka itse asiasa on tavallaan pahempi. Jotenkin se jatkuva "jarruttaminen" alkaa pikku hiljaa syoda noita reisia.

Tanaan sitten aloitimmekin pitkalla laskulla eli heti aamusta muutama tunti alamakea ja nousut vasta sitten iltapaivalla. Kay se naemma noinkin pain...

Virtaava tie

Kun lisaksi naina kahtena viimeisena paivana polut ovat rinteissa muuttuneet eri kokoisiksi puroiksi ja tasaisissa kohdissane  taas ovat aika usein menneet latakoiksi tai mutavelliksi, niin kylla siina vauhti hidastuu kun saa kaiken aikaan katsoa mihin astuu ja valilla lahes hypella kivelta toiselle, etta jalat eivat nyt ihan polveen asti kastuisi. Uimatta kutenkin selvittiin molempina paivina.

Nyt Sarriassa, josta perille sellaiset pikkuisen yli sata kilsaa (113?). Tasta paikasta olemme kuulleet varoituksia, kun se siis todellakin on viimeinen isohko kaupunki, josta lahtemalla se vaadittu sata kilsaa tayttyy ja siis saa sen Compostellan. Moni siis aloittaa tasta ja tiedossa on paljon kulkijoita ja ruuhkaa majataloissa. Eikohan tuostakin nyt jotenkin selvita.

Mita muuta? Olemme muutaman kerran tormanneet joukkoon hollantilaisia, joilla on mukana oma huoltoauto. Eilen kun lapimarkina saavuimme yhteen pieneen kylaan, niin juuri tuo auto oli siella odottamassa porukkaa evaiden kera. Ja he ojensivat kaikille halukkaille kulkijoile kuumaa teeta. Se kylla lammitti niin kroppaa kuin sydantakin. Mukava ele.

Korpikuusia 1200 metrissa

Naihin korkeuden muutoksiin ei oikein tahdo tottua. Eika myoskaan siihen, miten se vaikuttaa luontoon. Eilen, kun tuo kilsan korkeus oli mennyt rikki, niin yhtakkia olo oli lahes kuin kotona. Ymparilla oli koivuja, katajia, kuusia ja mantyja. Oli siina yksi marjoja taynna oleva pihlajakin. Jos siis ummisti silmansa niille vaivaistammille ja joillekkin minulle tuntemattomille puulajeille, niin olisi ollut helppo kuvitella olevansa jollain rinteella vaikkapa Kangasalla. Oksalla ylimmalla...

Moraali on muutaman kerran meinannut pikkuisen rakoila tuon jatkuvan sateen vuoksi, mutta eihan siina auta kuin ottaa ilo irti siita mista sen saa. Tanaankin muutaman hetken sade laantui aivan ohueksi tihkuksi ja siis kannatti ottaa hattu pois paasta ja kiertaa se niin kuivaksi kuin pystyi. Ja iloita siita edes sen hetken.

Sen verran kovasti satoi, (vaikkei ihan amparista viela ole kaadettu - kastelukannusta kylla) etta paasin vihdoin laulamaan sen Singing in the rainin. Niin pitkalle kuin osasin ...what a glorius feeling, I´m happy again... Pikkuisen nauratti itseanikin ja ymparilla olijoita viela enempi. Siita sai sita jaetun ilon herkkua.

Nyt siis koitetaan saada kengat ja muut kuiviksi huomiseen mennessa, jotain murua rinnan alle ja sitten unta palloon. Noita kulkijan perusjuttuja siis.

Vain pikkuisen yli satanen jaljella ja aikaa vaikka kuinka. Pidettaisiinko rokulipaiva. Tai jotai. Katsotaan.

Tassa se muutaman paivan takainen lautasellinen paahdettuja kasviksia

Ja talta tuntuu, kun paivan ensimmainen auringonsade ja ensimmainen pala tummaa sulkaata tapahtuu samanaikaisesti

Kavelya ja ruokailuja

Aamulla TODELLA hidas kaynnistys. Paasyyna taisi olla,etta kun valitsimme hotellin mm. levon perusteella paadyimme sellaisella kapealla rauhallisella kujalla olevaan. Yolla se kuitenkin muuttui iloiseksi espanjalaiseksi juhlapaikaksi. Lissu nukkui, mutta yllattain mina herailin ja valvoin pitkin yota aika pitkaan. Ne pahukset juhlivat tuntitolkulla eika synttarilauluja voi laulaa ennen puoltayota jne. Sinansa iloista juhlintaa, johon olisi varmaan pitanyt vain lahtea mukaan eika karvistella vajaan kymmenen metrin paassa yksinkertaisen ikkunan takana...

Aamulla sitten huolellinen jalkojen hoito ja erityisesti Lissun jalan puhdistus ja paketointi. Ihan siistilta naytti ja kun Lissu viela vaitti, ettei satu lainkaan niin lahdettiin kavelemaan. Paivamatka jotain kympin ja vajaan 24:n valilla; jalasta, mielentilasta ja vasymyksesta riippuen.



Onneksi vain kenkien matka paattyi tahan

 Olemme selvasti siirtyneet erilaiselle alueelle. Maisema on kumppuilevaa ja aika lahella on ihan pienia vuoriakin. Mutta kylla se suurin muutos on se, etta taas on vihreaa. Sita oli vahan kaivannutkin. Ja viinitarhoja on ihan kunnolla myos.

Loppujen lopuksi kavelimme hissukseen koko matkan Villafranca de Bierzoon asti (23,5km), jossa olimme vasta kuuden jalkeen illalla. Pikaiset suihkut, vaikka ajoittain tihkusateinen ja viilea paiva ei niin kovasti hikoiluttanutkaan ja sitten syomaan.

Ja sitten siihen otsikon ruokailupuoleen...

Aamulla (siis kymmenen aikaan) aamupala paikallisessa kuppilassa. Vahvaa kahvia, kuumaa maitoa, tuoreista appelsiineista puristettua mehua, munakasta, leipaa ja pari churrosta. Kylla silla liikkeelle paasee.



Reissun aikana viikunoita (loysin taas illalla paikallisesta ruokakaupasta) ja vetta ja kupillinen kahvia parin tunnin kavelyn jalkeen.

Lounas: pitihan sekin jossain vaiheessa nauttia. Pikkuisen sattumalta pysahdyimme Cacabelosissa paikkaan nimelta Moncloa de San Lazarro. Selainen kaupungissa oleva, mutta maalaiselta vaikuttava paikka. Ihana piha ja sisalta kuului mukava puheensorina. Lyhyt, muta selkea lista ja siis sinne. Ei sita voi kokonaista menuta syoda, kun tarkoitus on viela kavella jokunen tunti, mutta sellaisen yhden kevyen annoksen voi ihan hyvin. Otin paahdettuja vihanneksia ja mita sainkaan. Aivan ihanan lautaselisen erilaisia kasviksia (sipulia, fenkolia, punakaalia, porkkanaa, jotain kurpitsaa???, tomaattia, parsakaalia ja tuoretta parsaa, punajuurta ja mita muuta siina olikaan). Kevyesti parilalla paahdettuna,. Mukavasti maustettuna. Ihanan kiinteita ja maukkaita. Ja kun se oli viiela niin kauniskin. Kuva olisi, mutta ei taaskaan voi liittaa kamerasta. Pahus sentaan. Myos Lissun maalaissalaatti paikallisine kinkkuineen oli todella maukas.

Ja sitten tama juuri paattynyt paivallinen. Pienen kaupungin Plaza Mayorin kolmesta ravintolasta se, jossa internet. Onhan tuokin siis valintaperuste ruokapaikalle. Alkupaloiksi andalusialainen keitto ja melonia kinkun kera ( siis paikalllisen ilmakuivatun tietty). Ihan ok. Paaruoaksi Lissulla possuvarras, joka jotenkin menetteli. Itse otin Botillaa, josta tarjoilijan selostuksen mukaan ymmarsin etukateen, etta taitaa olla jotain possua ja jotain keittettyna suolessa. Ja siis paikallinen herkku. Ja niinhan se olikin. Iso hyvin epamaarainen moykky ja keittettya perunaa. Kun veitsella pikkuisen tokki, niin moykky avautui ja sen sisalta paljastui sellaista teurasjatteenomaista sikaa. Luita, laskia, janteita, rustoja ja niiden ymparilla aina pikkuisen lihaakin. Ja mausteena paikallista pimientaa sillai sopivasti. Hyvaa se oli ja sellaista mukavaa askarreltavaa, kun sita lihaa etsi ja irrotteli. Lasillinen punaviinia auttoi siinakin.

Nyt espanjalaista brandya ja vaimo vieressa, massu taynna  ja nappis edessa. Mita muuta mies voi toivoa?

P.s. Vajaa 200 km kavelya jaljella!

Fast forward

Pikakelauksella mentiin. Ja sitten selitykset:

Eilinen paivamatka paaosin todella kauniissa maisemissa oli pitka. Olihan siihen jo lahtiessa varautunut, mutta kylla se siita huolimatta alkoi jossain kuudennen kavelytynnin jalkeen pikkuisen painaa. Taukoja pidettiin, vauhtia hidastettiin, syotiin ja juotiin, mutta silti. Perille Astorgaan paastiin illansuussa eli siina viiden korvilla. Ei sita nyt ihan puhki oltu, mutta ei jatkaminenkaan olisi todellakaan huvittanut. Viikunat saatiin syotya loppuun ikava kylla ja siis jouduttiin tyytymaan aprikooseihin. Ihan hyvia nekin, mutta jotain puuttuu. Mehevyytta ja makeutta???

Ja sitten majatalon kapeilla kerrossangynvaleilla se karmea totuus valkeni; Lissun kantapaassa ollut pieni ja hyvin suojattu rakko oli kasvanut TODELLA isoksi. Ei kavely oikein illalla maistanut eli jai "maankuulu" paikallinen keittio (Maregano-sellainen) kokematta, kun ravintoja valintaperusteela olin "lahin". Ihan hyvaa ruokaa sita silti saatiin ja aivan ihanan vauhdikkaassa paikassa, jossa tarjoilijat laskivat leikkia asiakkaiden kanssa ja kun minulle siihen kerran tilaisuus tarjoutui, niin myos mina tarjoilijamme kanssa.

Astorgassa on Gaudin suunnittelema piispanpalatsi ja suklaamuseo. Arvatkaa vaaan kumpi kiinnosti minua enempi siis noin etukateen. Museo oli kuitenkin Fiesta Nacionalin vuoksi kiinni ja niin myos tuo palatsikin. Pihalle paasimme kuitenkin kavelemaan ja olihan tuossa pikkuisen sita Barcelonasta tuttua Gaudia, vaikka aivan ilmeisesti olikin hanen varhaisia toitaan. Se ilmeni niin kovin selvasti muotokielen keskeneraisyytena ja symboliikan rakenteen ohuutena (aika hienosti sanottu, vai mita? Ihan hihasta temmatuksi siis).

Rakko oli kuitenkin niin suuri, ettei mitaan jalkinetta jalkaan voinut laittaa. Niinpa tanaan aamulla tutustumaan espanjalaiseen terveyskeksukseen ja sen espanjankieliseen henkilokuntaan. Ei niin, etta varsinaiseen hoitoon (rakon puhkaisu, tyhjennys, taytto Betadinella, paketoiminen jne) olisi kielillapuhumisen taitoa tarvittu, mutta nuo jatkohoito-ohjeet olisi varmaan ollut helpompi selostaa, jos edes pikkuisen yhteista kielta olisi ollut. Onneksi oma kielitaitomme alkaa kehittya ja henkilokunta ymmarsi kayttaa "helppoa kielta" (medicamente NADA, Hoy NO caminante!). Tuosta olisin ehka jopa mina selvinnyt jopa piirtamalla. Ja minun piirrustustaitoni tuntevat tietavat, etta nyt puhutaan hyvin isosti.

Jalka on nyt siis siistissa paketissa. Huomenna pitaa paketti purkaa,  desinfioida ja paketoida uudelleen jne kunnes kunnossa. Buranasta ei tassa nyt puhuta, mutta voi siitakin olla hyotya.

Ja siis kun ei saanut kavella niin vaihtoehtoja oli kaksi: jaada paikalleen tai jatkaa moottorivoimin. Paadyimme jalkimmaiseen ja siis hyppasimme bussiin ja "loikkasimme" pikakelauksella kaksi paivaa eteenpain oppaan paivamatkoilla mitattuna eli siis noin 50 kilsaa. Ei tuo tassa kokonaisuudessa paljon ole, mutta antaa jalalle aikaa ainakin pikkuisen pareantua ennen patikoinnin jatkamista. Ja jai kokematta koko matkan korkein piste eli hiukan yli 1500 metria.

Nyt siis ollaan Ponferradassa eli sellaisessa noin 60 000 asukkaan kaupungissa, jossa yllattain on vanha basilika, monta kirkkoa ja linna. Todella kivan nakoinen vanha keskusta kapeine katuineen. Kun siis ei oikein voi kavella, niin vietettiin piiiiitka tovi basilikan edessa olevan torin laidalla olevan kahvilan terassilla katsellen haita. Tassa lyhyt kuvaus:
- Ensin vaki kokoontui rauhallisesti aukiolle, paljon poskisuukkoja, keveita helmoja ja tummia pukuja
- sitten melkein kaikki menivat sisalle kirkkoon, osa paatyi aukion eri kuppiloihin. Olisi siina ehtinyt aika monta ottamaan, jos olisi halunnut
- vaki tuli ulos kirkosta ja jai paaoven luokse odottamaan. Terassilta asti ei oikein nahnyt mita tapahtui, mutta autojen takakonteista haettiin jotain
- sitten kavi kohahdus, sitten pauketta ( ruusujen teralehtia ja pienia sydamia lensi paukahtaen ilmaan), ja sitten iloista puheensorinaa
- puheensorinaa sitten kesti kauan vaikka osa vaesta alkoi hiljalleen valua ohitsemme ilmeisesti kohti juhlatilaa
- ehka noin tunnin kuluttua myos kaunis morsian ja komea sulho laheisimpineen kulki ohitsemme
Iloinen juhla ja iloisia ihmisia kauniin ja lampiman auringon valossa. Mukavaa. Etenkin, kun aamulla oli ollut ehka plus 10.

Harmi, ettei taaskaan ole tassa nettikahvilan koneessa mahdollisuutta imuroida kamerasta kuvia. Olisi ollut naytettavana taman reissun ihan ensimmainen taysin fuskattu kuva. Kavi nimittain niin, etta toissapaivana meni tuo 500 kaveltya kilometria rikki ja ihan oikeasti pysahdyimme hiekkatien varteen juhlistamaan tapahtumaa syomalla appelsiini. Ihan totta. Mutta se kuva jai ottamatta. Niinpa otimme sen eilen. Aika saman nakoinen paikka ( kuivan kesan kulottamaa ruohoa ja muutama puska taustalla) se oli ja aika samannakoinen appelsiinkin, mutta siis vaarennetty kuva. Tunnustan. Koitan laittaa tuonkin sitten, kun joskus on paasy ja aikaa... Ehka joulun jalkeen???

Nyt pitaa siis antaa jalkojen ja erityisesti Lissun rakon levata (omaa rakkoani voin muutamalla oluella kuormittaa, jos silta tuntuu) ja sitten katsoa huomenna kestaako jalka kavella ja paattaa sitten miten jatketaan. Toivottavasti kavellaan.

Viikunoita yms

Aamulla todella rauhallinen meno paalla eli liikkeelle lahdettiin vasta yhdeksan aikoihin. Ja se alku oli juuri tylsa, kun olin kuvitellutkin. Leonin nahtavyydet jaivat taakse noin viidessa minuutissa ja sitten alkoi hiljalleen koyhtyva laitakaupunki, joka sitten muuttui autokauppojen ja teollisuuslaitosten vyohykkeeksi. Ja tuota siis kaksi ja puoli tuntia ja kovalla asvaltilla koko ajan. Ei mitenkaan ilahduttanut, vaikka saikin seurata kaupungin aamutoimia, koululaisten matkaa ja aamukahvin nauttijoiden menoa lahikuppiloihin.

Kun vihdoin paastiin pois kaupungista, niin osa matkasta oli todella mukavaa kaveltavaa. Maisema oli kuin Afrikan pensassavannilla. Koko ajan odotteli impaloiden ja leijonien ilmestymista, vaikka ne apinanleipapuut puuttuivatkin. Onneksi oli kavelysauva mukana niiden hatistamiseksi. Ei tosin tarvittu.

Saa oli koko paivan sellaista vaihtelevaa. Milloin paistoi ja oli oikeataan aika lamminta (= piti pysahtya ja riisua pitkahihainen), milloin taas pikkuisen tihutteli (piti pysahtya ja laittaa pitkahihainen) jne. Etta sellaisia sopivia pikkutaukoja riitti pitkin paivaa. Onneksi mitaan varsinaista sadetta ei kuitenkaan paalle osunut, vaikka niitakin olisi voinut ennusteiden mukaan olla.

La Virgen de la Camino

Kun olimme kerran La Virgen de la Caminossa (siis paikan nimi) niin pitihan se Virgen kayda katsomassa. Olli todella yllattavaa nahda aivan moderni kirkko ( ehka 70-lukua???), johon puhteiden ja pelkistettyjen pintojen rinnalle oli tuotu vanha alttaritaulu ja itse Virgen myos. Minusta ne kuitenkin sopivat oikein hyvin yhteen. Kirkon lasimaalaukset olivat niin kovin erilaisia kuin olimme eilen Leonin katedraalissa nahneet. Ne muistuttivat hengeltaan enemman Berliinin rauniokirkon (en muista nimea) moderneja lasimaalauksia.

Tanaan matka taittui mukavasti eika rinkkakaan painanut. Niin ne paivat vaihtelevat.

Rinkka kuitenkin varmaan oikeasti alkaa painaa jo lahes 15 kiloa. Kun koko ajan "shoppaillaan" eika mitaan oikeastaan kulu tai heiteta pois. Pois on tahan mennessa lahtenyt muutama burana, parikymmenta antihistamiinia, kymmenkunta rakkolaastaria ja siina suunnilleen se. Lisapainoa on varsinaisesti tullut vain yhden hanskapari verran. Mutta kun tuota ruokaa ja muuta energian lahdetta on "ihan pakko" hankkia. Tahan saakka tama on ihan ok. Mutta miksi pitaa joka paiva ostaa enemman kuin sita tulee kulutettua. Mutta kylla siita iloakin on ollut, kun on jaksanut kaupoissa kierrella. Siis ruokakaupoissa. Eilen loysin vihdoin kuivattuaj hedelmia. Siis suomalaisittan sellaisia. Taalla "frutos secos" tarkoittaa pahkinoita ja muita luollostaan kuivia hedelmia eika siis niita varta vasten kuivattuja. Tanaan on sitten voinut napsia viikunaa aina kun on vahankin tuntunut silta etta energiat saattaisivat jossain vaiheessa olla hiipumassa. Ja kun samassa kaupassa oli tarjouksessa tummaa suklaata, niin sitahan piti ostaa "tarpeeksi". Nyt olen sitten suklaatakin popsinut pitkin paivaa. Nam!

Illaksi Villar de Mazarifeen sellaiseset 22 ja rapiat takana. Mukava paiva. Nyt pyykit pesty (kylmalla kuten aina) ja kuivumassa ja vain pari tuntia kasvisateriaan. Ja sitten taas nukkumaan.

Huomenna tekisi mieli paasta perille Astorgaan asti, koska on 12. lokakuuta eli Fiesta National. Sita voisi sitten viettaa pikkuisen suuremmassa kaupugissa (noin 12 000), vaikka en kylla lainkaan tieda miten tuota taalla juhlitaan. Huomiseen siis... Sinne Artorgaan on sitten yli 30 kilsaa eli on pakko alkaa syoda sita rinkkaa kevyemmaksi!

Kaikki taivaan vaihtoehtoiset varit kerralla

Leon leijona? Debiili sade? Noin 500 km ilman McDonaldsia!

Noh ei sellaista mistaan loytynyt, mutta Leon sentaan. Eika ihan ongelmitta!

Aamulla rauhassa liikkeelle aika tylsaa paivaa odotellen. Reitti kulki aluksi paaosin ison valtatien tuntumassa ja sitten Leonin esikaupungeissa. Jostain syysta rinkka ei tanaan millaan sopinut selkaan eika hartioihin. Saatelin vaikka miten ja aina tuntui jotenkin luonnottomalta. Sellaista se vaan vissiin aina valilla on.

Ehka viimeinen paiva tasangolla (?)

Naita on ollut tien vierella koko ajan

Olimme aamulla varautuneet luvattuihin sadekuuroihin, vaikka kielitaidon kattuessa onkin selvinnyt, etta lluvio debile ei siis tarkoita sellaista melko yksinkertaista sadetta vaan (todennakoisesti) sellaista tihkua vaan. Sellaista nyt ainakin saatiin, joskin niin vahan etta rinkkojen peittamisen lisaksi emme muuten suojautuneet. On kuitenkin mukavampaa kastua ihan pikkuisen ulkoapain kuin hikoilla kovasti sisaltapain. Eikos vaan? Eika tuota tihkua tullut kohdalle muutamia minuutteja enempaa.

Leijonan metsastys ei oikein aluksi sujunut. Pitkan esikaupunkivaiheen jalkeen alettiin viimein tulla kaupunkiin ja niita ohjaavia nuolia olikin yhtakkia moneen suuntaan. En tainnut oikein keskittya ja siis valitsin vaarin. Kylla sen sitten jossain vaiheessa huomasin, mutta siina vaiheessa oltiin taidettu ehka kilsan verran jo menna 45 astetta vaaraan suuntaan. Siita sitten pienelle neuvoa-antavalle, jonka jalkeen oikotie ilman katukarttaa onnistui loistavasti ja saavuimme varsinaiseen ydinkeskustaan juuri sielta mista oli alunperin tarkoituskin. Muutaman korttelin kiertelyn jalkeen loytyi mukava hostelli, jonne siitten ensi yoksi.

Katedraalista mainitsin jo eilen. SE ON UPEA! Tai ei rakenuksessa itsessaan ehka mitaan aivan ainutlaatuista ole muihin eurooppalaisiin 1200-luvun kirkkoihin verrattuna, mutta taalla lahes kaikki lasimaalaukset ovat alkuperaisia. Noin 1800 neliometria mietittya taidetta, jossa teemat, valon kulku ja varit on ajateltu ottaen huomioon valon tulokulmat, varit jne. Eihan noista millaan taskukameralle kunnon kuvia saa, mutta oli ihan pakko yrittaa. Kylla kuvakirjoja olisi ollut saatavilla, mutta kun niita pitaisi kantaa viela jokunen viikko...

Loysin irkkupubin ja ilahduin. Sitten huomasin, etta se on kiinni. Ymmarratte varmaan tunteeni.

Ja sitten se McDonalds. Juuri, kun olimme tulossa Leonin tuntumaan oli paatien varrella koko reissun eka minkaanlainen vihje ko. yrityksen olemassaolosta eli iso mainos. Tuon enempaa emme yritysta ole nahneet emmeka kaivanneetkaan. Kylla taalla parhaimmillaan syo todella hyvin. Eilisesta lounaasta ja paivallisesta on tallennettu ainekset ja arvelut valmistustavasta ja ne varmastai otetaan kayttoon, kunhan kotiin paastaan. Maukasta, helppoa ja selkeaa eli juuri sita mita ruoka parhaimmillaan on.

Tanaan viela hortoilua vanhan kaupungin kaduilla, ehka siesta ja sitten syomaan. Eikohan siina ole ohjelmaa tarpeeksi yhdeksi iltapaivaksi ja illaksi. Jostain syysta illalla alkaa uni painaa jo yhdeksan aikoihin, joten illat ovat aika lyhyita. Unten maille ajoissa, etta taas jaksaa kavella.

Mita nain kivisella pellolla kasvatetaan???

Roomalaisen infrastruktuurisuunnittelu voi olla tylsaa

Mutta ennen muinaisia roomalaisia pikapaivitys eilisesta...


Levattyaan kunnon yon, Lissu oli ihan eri ihminen. Tai siis aika lahella sita normaalia itseaan. Siis lahdimme aamulla hiljalleen kavelemaan. Kuten jo edellisessa kertomuksessa kerroin, ohjelmassa oli lyhyt kavely ihan  vaihtoehtojen pakosta. Siispa nautiskelimme aika ihanista maalaismaisemista sellaiset vaatimattomat 14 kilsaa ja siis aivan rauhassa. Vaikka olimme koittaneet hidastella lahtoa, niin olimme perilla Calzada de los Hermanillosissa jo hyvisa ajoin ennen puolta paivaa eika tuo kunnallinen Albergue tietenkaan ollut auki. Pysakoimme itsemme yksityisen sellaisen terassille lasillisille ja siina istuskellessamme varasimme sitten kahden hengen huoneen omalla kylpparilla. Tuli siis odottamatta sellainen luksuspaiva. Ja kun paikan ruoka oli kerta kaikkiaan hyvaa, niin kylla siina vain siestan katkaisema iltapaiva ja ilta meni mukavasti. Ihan pikkuisen kavimme kavelemassa katselemassa kylaa, jossa noin sata asukasta. Aivan ihana "Super Market" joka oli noin kylpparimme kokoinen. Ja aivan kaikkea valttamatonta oli. Mm pullo hyvaa valkkaria.

Korppikotka kuvattuna kiikareiden lapi

Paivan luontoihmeena oli korppikotka, jonka nain pellolla. Olin jo jonkin aikaa katsellut yhta kivea ajatellen, etta voisiko tuo olla lintu. Ja sitten se pikkuisen kohautti siipiaan. Piti alkaa kaivella kiikareita rinkan pohjalta.


Ja sitten niinhin roomalaisiin!

Taman paivan kavely kulki reittia, joka seuraa roomalaisten aikoinaan rakentamaa tieta Ranskan ja Espanjan varuskuntien ja talouskeskusten valilla.

Tiesta on viela jaljella joitain patkia, jotka on tietysti aidattu ja suojeltu, mutta tien linjaus on kylla kutakuinkin alkuperainen. Ja ne roomalaiset olivat tehokkuuden mestareita. Kun kerran piti paasta paikasta toiseen, makia tai jokia ei ollut esteina eika kylia rasitteena, niin tie on sitten lahes viivasuora. Ja se ei kylla kulkijaa ilahduta erityisesti kun maisema on lahes pelkastaan tasaista peltomaata. On sellainen olo, ettei matka edisty lainkaan, kun ne lahella olevat kohteet puuttuvat. Siis ne "kohta olen tuon puskan kohdalla, tuo mutka tulee justiinsa jne".

Varsinkin paivan lopussa, kun voimat alkoivat pikkuisen hyytya minullakin ja Lissulla viela enemman, se etta paivan ainoalta jonkinlaiselta maelta naki maaranpaamme eli Mansilla de los Mulasin ja samalla tajusi, etta sinne on yli kahden tunnin kavely. Ja taas aivan suoraa tieta. Yhteensa kilsoja tuli sellaiset noin 25.

Linnut pelastivat taas osan paivasta. Olin monta kertaa nahnyt eri tietoiskukylteissa kuvia sellaisesta isosta pikkuisen kalkkunan nakoisesta linnusta (jonka nimesta tai mistaan muustakaan minulla ei ole aavistustakaan) ja tanaan sitten nain sellaisia. Ensin muutaman lennossa niin kaukana, etten ollut varma siita mita nain. Ja sitten pikkuisen myohemmin maassa noin sadan metrin paassa. Katson sitten kotona lintukirjasta mista lajista oli kysymys. Ei tuollaisia koko suvun ruokkivia lentavia paisteja niin kovin monia eri lajeja voi Espanjassa esiintya.

Sellainen tavallisempi yosija

Huomiseksi on luvassa mahdollisia sadekuuroja ja saapuminen Leoniin. Isohko kaupunki, jossa yllattain katedraali ja muita vanhoja taloja. Sinne siis huomenna.