Takaisin Suomessa – valmista tuli!

Hommia jatkettiin kiivaalla tahdilla ja pergolan katos saatiin kuin saatiinkin valmiiksi torstai-iltaan mennessä. Taisi siinä muutaman kerran jokunen voimasana päästä, kun vasara pikkuisen lipsahti ja sitten kattotiili tietysti kovasti rasahti ja siis käyttökelvottomana roskiin. Loppua kohden piti olla todella tarkkana, sillä ylimääräisiä tiiliä ei juurikaan ollut. Taisi niitä jäädä kourallinen kellariin varalle, mutta läheltä liippasi, että olisi pitänyt taas lähteä rautakauppaan.

Mutta kyllä siitä hieno tuli. Ja kun työn aikana vielä vähän siistittiin seiniä niin kokonaisuus on nyt vieläkin hienompi. Katso vaikka itse...

 

Lamput kiinni

 

Tuo ovi piti avata - korkealla oli

Murtomiehen hommiinkin tuli päästyä. Toisen kerroksen ranskalaisen parvekkeen ovi saatiin auki, kun ensin ohuella lastalla avattiin uloimman säleoven salpa ja sitten sorkkaraudalla hitaasti pakottaen lasiovikin suostui aukeamaan. Ja sitten ei kun ovi irti ja alakertaan. Siitä piti vaan höylätä muutama millimetri pois sivuista ja sitten se mahtui mukavasti aukeamaan ja sulkeutumaan.

Ja alaovea taas piti korjailla, jotta se pysyisi kiinni. Aika ja muurahaiset (?) olivat nakertaneet oven karmista pois koko sen osan, johon salvat kiinnittyvät. Siispä puutavaraa, höyläystä, mittailua ja sovitusta ja kyllähän se nyt kiinni pysyy kun niin halutaan.

Ruokailut olivat kyllä reissun kohokohtia. Hannu on oikea mestarikokki, jonka rakkaus ruokaan näkyi ja maistui. Saimme päivittäin nauttia italialaista perinnettä kunnioittavia aterioita niihin sopivine juomineen. Ja kun melkein kaikki ateriat voitiin nauttia patiolla Välimerta katsellen, niin maku sen kuin parani.

Kun hommat oli saatu tehtyä jäi pikkuisen aikaa myös turismoiluun. Lauantaina käytiin syömässä sellaisessa maatilamatkailupaikassa – Agriturismo. Kutakuinkin kaikki tarjolla ollut oli selvästi tilalla kasvanutta ja isoäidin valmistamana mitä maukkainta. Tilan myymälästä ostettiin vielä pullo limoncelloa, jota maistellessa voidaan muistella reissua.

 

Sunnuntaina lähdimme ajoissa kohti Roomaa, jotta ehdimme pitää reilun tauon Vesuviuksen juurella ja kiertää Pompeijin rauniot oikein oppaan kanssa. Onneksi ei ollut vielä ihan keskikesä, sillä jo nyt siellä oli hetkittäin kuuma. Rauniot olivat kyllä todella vaikuttavat, vaikka pääosa hienoimmista esineistä on siirretty Napoliin museoon. Oli todella helppoa kuvitella kaupunki elävänä, täynnä ihmisiä ja toimintaa. Hieno kokemus.

Vesuvius raunioiden taustalla

Pizzauuni parin tuhannen vuoden takaa

 

Ilta vietettiin Fiumicinon kylässä meren rannalla ja kun kerran majakkaseuralaisia oli paikalla kaksi, niin pitihän paikallinen majakka kuvata.

Nyt ollaan siis takaisin kotona ja reissun pyykit pestyinä. Mihin seuraavaksi? Mökille varmaan nauttimaan toisenlaisesta ihanuudesta. Ja töitähän sielläkin riittää.

Primäärit, sekundäärit ja vielä tertiäärit päälle,

31.5.2012

Porukkaa täällä on siis yhteensä 7 henkeä. Kirsti ja Hannu, Sirpa, Maikki ja Janne ja sitten Lissu ja minä. Jonkinlaisena yhdistävänä tekijänä taitaa olla tuo Märketin majakka, jota kautta Kirsti on tutustunut Sirpaan ja minuun. Janne taas on Sirpan poika. ja sitten avecit päälle ja porukka on koossa. Suomen pienuus tuli taas eilen todistettua, kun kävi ilmi, että Hannu ja Sirpa ovat kuin ovatkin sukulaisia jonkun mäntsäläläisen isotädin kautta. Ja samaa koulua on käynyt neljä meistä… Sopivan kokoinen maa tuo Suomi.

Paikka on upea. Kirstin vanhemmat ovat rakennuttaneet tämän paikan itselleen joskus 60-luvulla ja asuneetkin täällä neljännesvuosisadan. Nyt talo on säätiön hallussa ja sitä käyttävät omistajien lisäksi erilaiset kääntäjät, kirjailijat yms väki työ- ja lomailupaikkana. Vuokraa vastaan tietysti. Päätalo on kolmio – makkari, olkkari ja ruokahuone keittiön lisäksi. Ja tietysti erilaisia aputiloja. Kahdessa kerroksessa ja neliöitä paljon. Terasseja on joka tasossa, joten merelle tuijottelua ja lämmöstä nauttimista voi harrastaa kerroksesta riippumatta. Ja kun melko korkealla rinteessä ollaan, niin maisemat ovat komiat.

Terassin toisella puolella on "pikkutalo", jonka kahteen huoneeseen voi majoittaa vieraita tai kyläileviä sukulaisia. Ja siis näiden kahden talon välissä on se työn alla oleva pergola.

Kymmenen paikalle valettua pylvästä ja noin kymmenen metriä pitkä tiilikatos niiden päällä. Ja nyt siis ihan uudet liimapuupalkit pitkittäin ja poikittain ja näin aamulla vasta kaksi kattotiilien kannatuslistaa ja yksi tiili. Koemielessä illalla paikalleen vasaroitu. Hyvältä näyttää. Ja on syytäkin näyttää, sillä Janne ja Maikki lähtevät perjantaina eikä siis noita korkealla kiipeileviä nuoria jää (lisäkseni???) yhtään. Kyllä kaikille töitä riittää vaikkeivät telineillä kiikkuisikaan. Tiiliä on pesty ja pinottu, työmaasiivous on turvallisuudenkin kannalta tärkeää ja kaikenlaista pikkupuuhaa vanhassa talossa riittää aina. Ihan ruohonleikkuusta alkaen. Vielä, kun nuo pari umpeen maalattua ovea saataisiin auki. Lekalla kyllä aukeaisi, mutta lasiovet eivät houkuttele ihan noin järeitä konsteja. Keksitään jotain…

Välillä piti kyllä vähän fundeeratakin

Reiät, kierretangot ja kiinnitykset olivat melkein täydellisiä. Vain yksi reikä jouduttiin poraamaan uudelleen paksuun kannatinpalkkiin. Näin amatööreinä 10% (korjattavissa oleva) virhemarginaali on minusta ihan hyvä. Ja aika kaunis siitä tulee. Puu on aina kaunista ja hyvin asennettuna vielä kauniimpaa. Ainakin työmiehen itsensä mielestä.

Nyt on jo muutama tiilikin paikallaan

Talkoisiin Italiaan…

29.5.2012

Italiassa ollaan ja talkoissa ja toinen päivä menossa. Talkookohteena on Casa Karvonen (lisätietoja netissä) jossa pääasiana on pahasti lahonneen katoksen uusinta. Ja siinähän töitä kyllä riittää…

Lento siis Roomaan ja sieltä vuokra-auto alle – Fiat Panda – eli ei Ferrarimaisia elämyksiä tiedossa, mutta ei myöskään ehkä aivan samoja kustannuksia. Yllättäin en joutunut laittamaan kuskin istuinta edes aivan taaimpaan asentoon, joskaan ei taakseni kyllä aikuista istumaan mahtuisi. Eikä siis odotettavissa ole maksimaallista kiihtyvyyttä, jolleivät italialaiset autoilijat sitä päähäni saa syttymään.

Ajomatkaa Roomasta oli sellaiset vajaat neljäsataa kilometriä emmekä Lissun kanssa tietenkään sitä kaikkein tehokkainta reittiä valinneet. Lissun teki mieli nähdä meri, joten poistuimme moottoritieltä hyvissä ajoin ennen kuin olisi ollut muutenkin pakko. Rantaa kohti ja rantatietä pitkin kohti Pioppia, jossa Casa Karvonen sijaitsee. Tämä siis tarkoitti, että keskinopeus putosi noin kolmanteen osaan, mutta tietysti samalla että maisemat olivat paljon kivempaa katsottavaa. Turistikausi ei vielä ole alkanut, joten näimme paljon kiinni olevia rantakohteita, hotelleja, leirintäalueita jne, mutta saimme sentään nautittua ekat aidot italialaiset kahvit yhdessä rantapaikassa. Nam!

Perille päästiin ja tutustuttiin muuhun porukkaan. Nuoriso (arkkitehtiopiskelijat Janne ja Maikki) olivat ahkeroineet ja telineiden pystytyksen lisäksi lähes koko katos oli jo purettu kun saavuimme. Ja kun sadekin hiipui juuri samoihin aikoihin, niin purkutyöt olivat valmiit ekana iltana. Ja rautakaupan ostoslista seuraavaa päivää varten tuli laadittua päivällisen jälkeen. Kymmeneltä nukkumaan – väsyneenä mutta onnellisena.

Tiistaina oli sitten ensimmäinen kokonainen "työpäivä". Heti aamupalan jälkeen lähikylään rautakauppaan – jos ette vielä ole sellaista kokeneet, niin suosittelen italialaisessa rautakaupassa asiointia täysin kielitaidottomana. Se on luovan ongelmanratkaisutaidon parhaita kehittämisympäristöjä! Kierretankoa, pultteja ja muttereita, kemiallista sementtiä, ruuvipuristimia… käsimerkein, paperille riipustelluin kuvin ja "italialaistamalla" asiaan jollain lailla liittyviä muista kielistä lainattuja sanoja. Kaikki muu loppujen lopuksi onnistui, mutta tervapaperi taitaa täällä olla tuntematon käsite. Sitä vaan ei löytynyt, vaikka "papelli impregnato per la isolatzione contra la humiditate" oli jo moneen kertaan lausuttu eri painotuksin.

Siis töihin! Nuorison "taiteellisuusaste" ei sallinut pystypylväiden päälle laitettavien pitkin liimapuuparrujen liittämistä päittäin vaikkapa naulauslevyjen tukemana. Ei, vaan siihenhän piti tehdä japanilaisista temppeleistä tuttu viistottu liitos. Kyllähän noita tekisi vaikka koko päivän, jollei olisi tarvinnut käsisahalla pitkiä viistouksia sahata. Tulihan niistä kauniit, ihan oikeasti, mutta menihän siihen muutama tuntia aikaakin ja sahakäden hauis oli välillä aika hapoilla. Sitten mittailtiin reikien paikat ja porailtiin (neljällä vaiheittain kasvavalla terällä – ei akkuporakoneen tehot muuten riitä) reiät parrujen läpi.

Tarkat mitat ovat kaikki kaikessa

Tämän jälkeen törmättiin teorian ja käytännön väliseen eroon. Reiät olivat tietysti ihan kohdallaan, kun kerran tarkasti oli mitattu. Ja ne pystypylväät eivät nekään tietenkään olleet mihinkään liikkuneet. Jostain syystä vaan reiät ja pylväiden päät eivät sittenkään osuneet aivan kohdakkain, kun parru vihdoin saatiin ähellettyä paikoilleen sinne kolmen metrin korkeuteen. In vitro ei siis ole ihan sama kuin in vivo. Onneksi näyttäisi siltä, että tämä pieni mittatarkkuuden ristiriita ei estä parrujen kiinnitystä. Siirreltiin vain parruja vähän tuonne ja tänne ja saatiin reiät osumaan tarpeeksi tarkasti pylväiden päihin, että uskalsi porata betoniin reiät kiinnitystä varten. Huomenna sitten katsotaan kuinka suoraan pylväiden ja parrujen reiät on porattu ja siis meneekö kierretanko sujuvasti läpi vai säädetäänkö taas jollain tavalla. Optimistina uskon tietysti, että onnistuu.

Ja siis tällä sahalla tuota palkkia!!!

Kello on jo yli kymmenen ja siis on todellakin aika mennä nukkumaan! Uskokaa tai älkää, mutta työ, meri-ilma, aurinko ja massu täynnä herkkuruokaa saa sellaista aikaan.