Jälkikirjoitus; putosimmeko vapaasti? Vapauttiko putoaminen?

Jälkiflunssaa potiessa on ollut aikaa miettiä tekemäämme Caida Libre esitystä. Mitähän siitä sitten jäi käteen? Mitä jäi niin vahvasti mieleen, että niitä muistellaan vielä vuosien kuluttuakin ja kerrotaan lastenlapsille?

Ihan ensimmäiseksi täytyy todeta, että vieläkin ihmetyttää että uskalsin hakea mukaan. Ja samaan aikaa on oikeastaan ihan täysin minua, että heittäydyin tuntemattomaan ja hain. Enkä kyllä oikein itsekään ymmärrä, mutta yleensä jos haen tulen myös valituksi. Varmaan tuolla itsekritiikilläkin on osansa...

Sinistä, punaista ja valkoista. Ratikkapysäkillä

Ja mihinköhän sitä oikein tuli haettua? Eihän sitä oikeastaan tiennyt juuri mitään teoksesta tai siitä mitä meiltä odotettiin. Oli siis kohtuullinen annos etukäteisjännitystä. On muuten aika ihanaa, kun sillä tavalla värisee. Sitä siis mentiin kohti tuntematonta, silmät kiinni läpinäkymättömään veteen. Sen verran uskalsi luottaa Tanssin taloon, ettei vedessä vaarallisia kiviä olisi mutta oli yhtä varma, että vedessä olisi monenlaisia pyörteitä ja vahvoja virtauksia eli töitä joutuisi varmaan tekemään. Ja sitten sitä vaan mietti, että riittääkö uimataito vai pitääkö pelastuspartion tulla avuksi. Lisäksi olin oikeasti aika huolissani siitä kestääkö pää (pystynkö oppimaan kaiken viikossa) ja kroppa. Näitä Sharon ei videolla ollut voinut nähdä.

Aika vahvasti on jäänyt mieleen myös ensitapaaminen uusien ihmisten kanssa ja tapa jolla Sharon "avasi" joukon saman tien hengitysharjoituksellaan. Sitä vaan jotenkin kuuluu yhteen, jos on sellaisia solmuja yhdessä hengittäen jonkun kanssa tehnyt. Ja tämä sama ilmiö toistui niin monta kertaa viikon aikana. Harjoituksissa jollain tavalla avautui ja sitä kautta antoi muiden päästä tukemaan (ja toivottavasti myös sain osaltani tukea toisia) minua. 

Mielenkiintoista oli myös ammattilaisten ja amatöörien yhteistyö, yhdessä tekeminen, yhdessäolo. Kun itse vastasin Tanssin talon kyselyyn hakemisen syistä en osannut ajatella itseäni ammattilaisen "hain, koska ei juuri ollut muitakaan töitä (näin yksi heistä kertoi)" asemaan vaan mietin asiaa vain tällaisen amatöörin "ainutkertainen tilaisuus" ikkunasta. Mutta oli tuo yhdessä tekeminen aika antoisaa varmaan molemmille osapuolille. Mukana olleet ammattilaiset toivat teoksen valmistamiseen oman osaamisensa, kysymykset, jota en olisi osannut kysyä ja  oman liikkeensä esimerkin. Me amatöörit toimme ainakin koreografille haasteena vaatimuksen esittää se mitä haetaan tavalla, jonka mekin ymmärsimme ja ehdimme omaksua noin lyhyessä ajassa. Toivottavasti toimme ammattilasille myös sen sisäisen palon, joka meidät oli mukaan tuonut. Haluan ainakin uskoa, että minulla oli myös jotain annettavaa muille mukana olijoille.

Varmaan se kaikkein vahvimmin mieleen jäänyt asia on tapa, jolla Sharon (ja Arthur) johdattivat meidät matkalle kohti päämäärää - yhteistä Caida Libreämme. Kun aikaa ei ollut askelmerkkeihin ja tarkkaan koreografiaan niin menetelmänä olivat  "filosofia" ja erilaiset mielikuvat. Ja käytännön keinoina kuvaileva kerronta, korostetun liioitteleva asian näyttäminen ja liikekielen iskostaminen jo alkulämmittelyiden aikana. Tuota tekemisen tapaa oli kyllä ilo seurata silloinkin kun ajatus ei oikein meinannut tarttua ja Sharon joutui muutamia ylimääräisiä kertoja toistamaan ajatuksiaan ja teettämään meillä lisäharjoituksia. Tunnelma oli kuitenkin kaiken aikaa positiivinen ja kehujakin jaettiin ainakin silloin, kun siihen oli aihetta ja ehkä välillä  vaikka ei olisi ollutkaan. Ihan vaan positiivisen tunnelman vuoksi.

"Äiti"

Ja sitten torstaina saimme mukaan muut ulkolaiset tanssijat; he olivat avoimia keskusteluun ja kysymyksille, auttoivat ja näyttivät mallia, kukin oman luonteensa ja avoimuutensa mukaisesti. Niin ja oli se ihanaa katsottavaa se heidän yhteistyönsä. Pelkkä puolitehoinen läpimeno oli jo tanssiteos. Tässä ajassa ei ehtinyt kunnolla tutustumaan, mutta ne muutamatkin keskustelunpätkät olivat mielenkiintoisia ja avartavia. Heidän suhde omaan kehoonsa ja kosketukseen ja sen merkitykseen auttavat ymmärtämään omaani.

Meinasi jäädä kertomatta yksi todella tärkeä asia. Tanssin talon tai siis oikeastaan Ulrikan vahva läsnäolo koko projektin aikana. Olit meille vähän sellainen äitihahmo sanan positiivisessa mielessä. Olikin jo aikaa siitä, kun joku minua muistuttaa laittamaan lämmintä päälle...

Tässä vielä tiivistetysti ne ajatusviivat, jotka yhden bussimatkan aikana kirjoitin vihkooni. Voi olla, että juuri nämä olivat tärkeintä minulle:

- uudet tavat käyttää, kokea ja ymmärtää omaa kroppaani. Erityisesti kahden (tai useamman) kropan yhteyttä ja vuorovaikutusta. Hengitys yhdessä, "solmujen" teko, paino-vastapaino harjoitukset

- olla sisällä - olla ulkona; olin tuon kyllä kokenut, mutta en koskaan ennen ollut oikein ymmärtänyt mistä on kyse. 

- mielenkiintoinen kokoelma erilaisia tanssijoita. Ikä, tausta... luonne. Ammattilaisuus ja harrastajat

- mahdollisuus nähdä miten tämänkaltainen teos koostetaan ja erityisesti näin nopeasti

- ilo siitä, että uskalsin heittäytyä tuntemattomiin vesiin ja sitä kautta saada itselleni uusi mielenkiintoinen kokemus. Kokemus, jonka sain vielä kokea yhdessä monen muun kanssa jakaen

- koska me suomalaiset muodostimme lähinnä taustan tai maiseman "pääesiintyjille", oli meillä henkilökohtaisella tasolla aika vaatimattomat raamit missä toimia. Olikin antoisaa keskittyä tekemään se vähä niin hyvin ja välillä suorastaan nautiskellen kuin vain kykeni.

- kroppa kesti (kiristyksistä ja kolotuksista huolimatta) ja pää ei vain kestänyt vaan nautti. Hieno homma.

 

Hieno kokemus! Mitähän sitä seuraavaksi keksisi? Mikähän minusta mahtaa tulla isona? Ei kun hattu päähän ja menoksi!

Tanssii tähtien kanssa, niin ja tähdille myös

Pimeää. Yleisö on jo salissa ja kuulen sieltä tulevan kohinan. Viimeiset olkapäiden kierrot, jalkojen ravistukset ja pään pyöräytykset. Sitten lavan puolelta alkaa kuulua kävelyaskelia ja hetken päästä juoksua. Jono edessäni lähtee liikkeelle eli siis pian pääsen juoksemaan henkeni edestä. Tai siis ainakin niin kovaa kun noin pienellä lavalla voi lentämättä ulos. Ja tietysti muiden kanssa, toisia tukien ja tukea saaden. Esitys alkaa ja pääsen lavalle. 

Mitä sitten? Ei oikeastaan paljon mitään ihmeellistä. Yleisön kyllä aistii ja siitä saa voimaa. Muut tanssijat ovat minulle hyvin läsnä ja saan heiltäkin voimaa. Niin ja siis osaanhan minä tämän ainakin tarpeeksi hyvin. Ja niinhän se meni, että ainakin minun perspektiivistäni, joka tosin on välillä lattiatasosta ja jonkun selän, kyljen tai reiden rajoittama, esitys meni hyvin. Taas olin muutamassa kohdassa aivan uudessa paikassa suhteessa kansatanssijoihin. Siellä päin, mutta en aivan "vakiopaikassanikaan".  Sitten vaan säätämään ja improvisoimaan. Hassua, ettei tuo tunnu tavallaan lainkaan kummalliselta. Siis tässä esityksessä. Hassua myös, että juuri tuo epämääräisyys ja jatkuva vuorovaikutus teki tästä minulle mielenkiintoisen. Tai ei oikeastaan lankaan hassua vaan luonnollista. Ei tässä elämässä yleensäkään asiat tapaa mennä juuri kuten toivoi tai suunnitteli. Vähän sinne päin on jo hyvin.

Ja sitten puut olivatkin jo kaatuneet ja joki virrannut lavalta pois. Niin äkkiä, että ihmetyttää vieläkin. Kumarrukset ja kukat ja katse kohti sitä kohtaa, jossa tietää rakkaittensa olevan. Eihän niitä näe, mutta haluaa kuitenkin katsoa heitä kohti. Rakkaitaan. Kaikkia heitä. 

On aika poistua lavalta. Äkkiä bäkkäriin ja halaukset kaikille, jotka vaan käden ulottuvissa olivat. Ja onneksi noita oli ja sitten aulaan ja omaisten ihailtavaksi ja kehuttavaksi. Lankomies oli kuulemma luullut minun olleen se kaatunut juoksija. Lähemmät sukulaiset olivat kuitenkin osanneet tunnistaa tarkemmin. Hyvältä oli kuulemma näyttänyt ja ihailuja saivat kaikki osallistuneet. Kukka itseäni parempaan hoitoon, lupaus kotiintulosta "jossain vaiheessa" ja sitten nokka kohti karonkkaa. 

Viralliset puheet pidettiin kuten kuuluukin ja kiitoksia jaeltiin. Ruokaa ja juomaakin oli tarjolla. Olihan siellä joitain julkkiksiakin, mutta minulle tärkeintä oli saada vielä jakaa hetki kanssatanssijoiden kanssa. Puhuttiin itse teoksesta, sen valmistamisesta, ryhmädynamiikasta ja siitä ilmapiiristä, jonka olimme yhdessä rakentaneet. Ja ties mistä.

Kun satuimme Liisan kanssa olemaan vapaaehtoisten vanhimmat niin pääsimme vielä puoliviralliseen lahjojen luovuttajan tehtävään eli sinivalkoiset t-paidat Suomi Finland tekstillä (jos jollain on kuva niin laittaisin tähän). Evi pääsi kaikkein nuorimpana ojentamaan Finlandia karkkia ulkkaritanssijoille ja Reijo ja Ronja  ammattilaisryhmän vanhimpana ja nuorimpana sitten tuottajille Jallua. Ulrikalle tietysti se isompi pullo.

Väki sitten kukin tahtiinsa veti takkia päälle ja halausten ja hyvästien jälkeen lähti tahoilleen. Häntäpää = ne jotka aikoivat juhlia ehkä vielä vähän putsasi ensin pöydän ja sitten valitsi seuraavan paikan. Tässä kohtaa ikä, flunssa ja seuraavan aamun herätys saivat minut järkiini ja lähdin kotiin.

Caida Libre konkreettisena teoksena ja sitä varten syntyneenä joukkona oli ohi.

Jaa että mitäkö tuo otsikko tarkoitti? Se on helppo selittää. Me olimme kaikki lavalla olijat tähtiä. Ihan jokainen meistä. Vaikka se lattialla ryömiessään ei ehkä ainakaan koko aikaa siltä tuntunut. Niin ja perheen havaintojen perusteella olen nyt esiintynyt tanssijana muiden muassa Jorma Uotiselle ja Tero Saariselle. Olikin jo aika että he vuorostaan tulivat katsomaan minua lavalla!

Viimeistelyharjoituksia ja psykologista valmennusta

Olisin halunnut päästä näppäimistön ääreen HETI esityksen jälkeen, mutta kirjoitan tätä vasta seuraavana päivänä iltapäivän puolella. Tuo heti siksi, että olisi saanut purkaa esityksen jälkeiset tunteet saman tien ja jakaa ne kanssanne. Elämä ei vaan mene niin. Ensinnäkään ei ollut millä kirjoittaa, mutta paljon enemmän siksi, että sitä halusi piipahtaa aulan puolella tervehtimässä läheisiään ja jakaa oloaan muiden tanssijoiden  kanssa. Ja karonkkaankin piti ehtiä! Siispä en tässä kirjoitelmassa vielä puhu esityksestä vaan ajasta ennen sitä.

Aamulla aloitettiin studiolla lämmittelyillä ja taas saatiin kroppa hereille. Kolotuksista ja kireyksistä huolimatta. Lämmittelyn jälkeen aloitimme muutaman vielä vähän rosoisena olevan teoksen kohdan hiomista. Eihän teoksesta ole tarkoituskaan tulla korkeakiiltoinen, mutta ei siitä ole myöskään tarkoitus saada pahempia tikkuja sormiin. Siispä hiottiin "metsän kaatumista" ja joen syntyä ja kulkua. Ja kyllähän se paranee, kun toistetaan ja vähän tuupitaan oikeaan suuntaan.

Ja sitten lavalle -  ei sittenkään, tekniikka viivyttää, odotusta, lisää odotusta. Siis oikeastaan aika tavallinen tilanne. Siinä ehti yllättäin pikaisesti Kaapelin ravintolaan lounaalle Mikon kanssa eli massu oli mukavasti täynnä, kun sitten päästiin taas vauhtiin. Tekninen läpimeno savukoneineen ja valoineen ja ihan kohtuullisen hyvinhän se meni. Pieniä aikautusongelmia parissa kohtaa, mutta läpinäkyvyys punaisella vyöhykkeellä oli kuulemma parantunut.

Niin ja lämmittelynä aivan ihana liikettä kosketuksessa harjoitus. En kyllä tiedä mitä Ronjan ja minun liike oikeastaan oli. Välillä se oli varovaista ja kevyttä ja sitten taas hetkittäin aika vauhdikasta "rumbaa", jossa eivät jalatkaan aina pysyneet lattiassa. Pääsi Ronja kerran minut yllättämään ja heittämään selkäänsä ihan varoittamatta. No siitähän selvittiin siten, että sattumalta löytyneen sopivan otteen myötä taisin pyöräyttää Ronjaa sitten muutamia kierroksia ilman lattiakosketusta. Hetkittäin löysimme toisemme hyvin (ja hetkittäin vähän huonommin) ja sehän tuntuu hyvältä.

Kahden ja puolen tunnin ruokailutauon jälkeen palasimme Kaapelitehtaalle ja aloitimme valmistautumisen iltaan. Tanssijaporukka on kyllä hauskaa katsottavaa ennen harjoituksia tai esitystä. Jokaisella on omat rutiininsa eikä juuri kukaan ei ole paikallaan.  Ja tällä kertaa saimme lisäksi ihailla ainakin Reijoa opettamassa Eviä kasakaksi ja Karoliinaa näyttämässä Reijolle jotain breikkiliikkeitä. Ja päälläseisontaa, käsilläkävelyä, rentoa lötköttelyä sohvilla ja tuoleilla jne. Ei siinä ehtinyt tulla aika pitkäksi.

Esitys lähestyi ja tuli aika virittäytyä. Maité otti meidät piiriin ja johdatti meidät henkiselle matkalle. Apuna olivat kädet, ilmaa/vettä täynnä oleva fiktiivinen pallo ja hengitys. Ihan ei vielä auennut se kallon sisäpinnan uloshengittäminen, mutta jollain tavalla mieli kuitenkin tyyntyi ja tunsin olevani valmis. Tai siis ainakin .....ei kun VALMIS.

Se kuuluisa "Dagen före"

Ihan ensimmäiseksi kuva tämän aamun ja aiempien päivien harjoituspaikastamme. Tämä jotenkin isku minun jo eilen, mutta vasta tänään oli taivaan väri sopiva (siis suomennettuna: kamera ei ollut ihan laukun pohjalla).

Viimeinen päivä ennen esitystä ja se käytettiin lähes tappiin asti. Ulkomaiset tanssijat aloittivat heti aamulla ja me kotimaiset hyvissä ajoin ennen puoltapäivää. Ihan aluksi saimme nähdä varsinaisen seurueen tanssijoiden osuuden teoksesta. Olipa vaikuttavaa. Vauhtia, tarkkuutta ja samaan aikaa vapautta toteuttaa senhetkistä tilaansa. Tuota on kyllä harjoiteltu muutama kerta ja sitten vielä varoiksi pari lisää. Ja silti se ei ole läpikirjoitettu ja askelmerkein tarkkuudella määritelty. Todella mielenkiintoinen.

Siinä katsellessa sitä sitten sijoitteli meitä muita ja vähän itseäänkin siihen vauhtiin, tilaan ja rytmiin. Ne kuusi lavalla olevaa tanssijaa ja heidän liikkeensä todellakin vaatii enemmän tilaa, kuin mitä olimme harjoituksissa heille varanneet. Ei hätää, sillä he tulevat kyllä niin kovaa kohti, että väistäminen on lähes vaistonvaraista. 

 Edellisen päivän parannuskohteista ensin puhuttiin ja sitten tehtiin.  Ja sitten vielä muutamaan kertaan. Niin ja "en ilmeisesti ole oikein saanut ajatustani läpi. Haluan, että...". Ja sitten vielä kerran.

Päivän lopuksi siirryimme Kaapelitehtaalle ja pääsimme näkemään esiintymislavan. Aika paljon oli töitä tehty, että Merikaapelisaliin oli saatu täysi katsomo ja lava ja tekniikka ja vielä se tärkein eli bäkkäri kans. Luulisi riittävän, kun satakunta metriä hallia on lavan takana ja meitä kuitenkin alle kolmekymmentä. Ja kahviakin oli ja etelän hedelmiä. Oli syytä ollakin, sillä ilta venyi lähes kymmeneen ja energiat olisivat joillain voineet alkaa hiipua...

Lavalla sitten yksi läpikävely ja sitten tekniikka mukaan ja läpimeno. Tavallaan kenraali taitaa olla jo takana, vaikka huomenna vielä pariin kertaan läpi mennään. Uskokaa tai älkää - muistan koko numeron ja lisäksi luulen ymmärtäväni koreografin tahtotilan. Siitähän on tietysti matkaa siihen, että kaiken juuri niin tekisin mutta ainekset onnistumiselle on. Ja kun lisäksi muilla tuntuu olevan sama tilanne niin kyllä tämä tästä.

Huomenna siis treenit, läpimenoja, taukoa, lämmittelyä, henkistä alkuhehkutusta, illan muiden teosten katselua ja sitten meidän yhteinen Caida Libre. Ja karonkka päälle!

Kaulin, harmaata ja tutustumishetkiä

Kolmas treenipäivä takana ja vielä leffassakäynti päälle. Kolottaa! Jo aamulla lämmittelyksi tehdyn "hieronnan" aikana löytyi vasemmasta reidestä yllättävän kipeä paikka, josta en ollut tiennyt mitään ja nyt illalla leffassa istumisen jälkeen vielä molempien säärien etupuolella. Odotettavissa oleva tulos varmaan, kun kuitenkin aika paljon päivittäin tulee tehtyä ja aika tavanomaisesta poikkeavaa. Siispä illalla piti vähän huoltaa lihaksistoa. Saunan jälkeen "emännän erikoinen" esille ja lihaksia pehmentämään... Ja kyllä jalkapalloakin käytettiin.

Entä päivä sitten. Ensiksi se kaikkein tärkein (olen ollut hereillä tanssiopiston aulassa ennen kevätnäytöksiä) eli esiintymisvaatteet. Harmaata piti olla, mutta eiliset "liian urheilulliset" eivät kelvanneet. Siispä suorat housut ja kauluspaita kaapista ja johan estetiikka kelpasi. Ja pystyi niillä tanssimaankin, mikä myös on ihan hyvä juttu.

Ja sitten päivän tanssiosuus. Mitähän sitä kertoisi ilman että paljastaa koko jutun juonen. Yksi ajatus toistuu usein; sen ei ole tarkoitus olla tanssillinen vaan luonnollinen. Ammattilaisten ajoittaista taipumusta oikeaan tanssitekniikkaan on korjailtu muutamaan kertaan. Eipä onneksi omalla kohdalla ole aivan yhtä vahvoja automaatioita (joskaan ei myöskään samanlaista uuden oppimiskykyä), joten omalle kohdalle juuri tuota huomautusta ei ole sattunut. Muutama muu kyllä.

Sharon ja Arthur mietteliäinä

Päivän aikana päästiin alustavasti käymään läpi koko meidän osuus ja kertaamaan ja hiomaan niitä alun osia muutamaan kertaan. Muutamaa asiaa Sharon halusi vähän maistella, joten teimme ensin yhdellä ja sitten toisella tavalla. Kyllä sieltä se mieluisin sitten löytyi. Lisäksi päivän aikana löytyi yksi rohkea tanssija. Ulkomaalaisvahvistuksia odotellessa Karoliina joutui tuuraamaan ja heittäytymää parista metristä alla olevien osallistujien käsivarsille. Kiinni saatiin onneksi joka kerta.

Päivän harjoitusten jälkeen istahdettiin hetkeksi alas ja käytiin keskustellen läpi tehty, huominen ohjelma (piiiiiiitkä päivä edessä) ja muutamia käytännön asioita.

Niin ja sitten virallisen ohjelman jälkeen istahdimme vielä hetkeksi kuulemaan toisiltamme keitä oikein olemme. Olemmepa aika mielenkiintoinen kokoelma. Ja se, että olemme juuri nyt juuri tässä produktiossa on myös seuraus jos jonkinlaisista sattumista. Ja yhdessä teemme jotain, joka ei ilman meitä olisi se mikä se on (tai tulee olemaan). Kuten Mikko taisi sanoa: ei ollut ihan samanlainen keskiviikkoaamupäivä kuin työpaikalla normaalisti. Niin se taisi olla meille kaikille.