Varoituksista viis, tai melkein kuus

Cusco - 3,3 km ja rapiat merenpinnan ylapuolella ja sen kylla huomaa. Ainakin minun kunnolla parin kerroksen kavely portaita ylos panee pikkuisen puuskuttamaan, vaikka kuinka koittaisi kavella hissukseen. Ja sellainen vuoristotaudin esioire eli pieni paansarky iski illalla tanne tulon jalkeen. Tosin jo tanaan sarky oli poissa ja muutenkin oli parempi olo.

Tama kaupunki tai ainakin sen keskusta elaa ja hengittaa turismista ja sen kylla huomaa. Quitoon verrattuna ainakin yksi asia on varmaa - kaupunki EI mene nukkumaan heti pimean tultua ja ainakin ruokaa saa viela yhdeksaltakin. Eipahan siis tarvitse paivallista ryhtya syomaan ennen nalkaa.... Keskustan eri klubien jne maarasta paatellen iltaa voisi varmaan jatkaa aamuun asti, mutta en taida juuri tuota kokeilla.

Syomisesta puheen ollen - kaikki oppaat joita olen lukenut kertovat etta hanavesi taalla on juomakelvotonta, raakoja vihanneksia ei pida syoda ja liha ja kala pitaa kypsentaa taysin kypsaksi. Siispa otimme tanaan jaita kolaan, nautimme salaattipoydan antimista ja tilasimme lampaankyljykset mediumina (vastaa Suomen "puoliraakaa"). Ela vaarallisesti - joku voisi sanoa. Itse laittaisin pikemminkin painon sanalle ELA. Siita lienee kysymys. Ja onhan meilla Immodiumia matka-apteekissa...

Tanaan vietimme paivan World Vision kummilapsemme elamaan ja elinymparistoon tutustumalla. Kertakaikkiaan mielenkiintoinen, antoisa ja tunteitaherattava paiva. Mahdottoman suloinen ja arka pieni kahdeksanvuotias tytto, hauras isoaiti, innokas opettaja ja hyvin asiantuntevat projektinvetajat saivat meidat nakemaan pienen kuukausittaisen lahjoituksemme tuloksen hyvin koskettavalla ja konkreettisella tavalla. Liittaisin tahan kovin mielellani kuvia vierailusta, mutta tassa koneessa ei ole lainkaan usb-liitantaa ja tuossa viereisessa taas ei ole tarvittavia ohjelmia. Joskus myohemmin ehka.

Vuoret ovat komeita ja nita on paljon. Huominen vietetaan viela taalla Cuscossa tutustumass kaupunkiin, museoihin, raunioihin ... Sitten pyhan laakson kautta Inka Trailille eli siis neljan paivan kavelylle, jossa korkeimillaan ollaan viela puolisen kilsaa korkeammalla kuin nyt (4,2 km). Taytyy vain muistaa menna hiljaa...

Ilmat alkavat pikkuisen huolestuttaa. Seka eilen etta tanaan on illalla ollut ihan mahdottoman kova ukonilma. Saisivat kylla loppua ennen kavelyosuutta. Siella teltassa kun ei varmaan saa markia vaatteita kuiviksi...
Sateista puheenollen - eilen ukonilman aikaan alkoi huoneemme seinasta suorastaan virrata kylmaa vetta. Ei siis todellakaan mitaan tippoja vaan tasainen lorina jostain katolta seinan lapi huoneen lattialle. Onneksi hostellista loytyi vapaa huone jossa vesi vain hiljalleen tippui katon lapi kylppariin.

Jatkuu....

Valilla ihan vesilinjalla

Ja siis ihan kirjaimellisesti. Onhan tuostakin jo ehtinyt kulua parisen viikkoa, mutta vasta nyt kehtaan sen kertoa.

Paikka oli Iguassu ja siella olevat vesiputoukset. Monikossa ihan syysta, silla erikokoisia putouksia taisi olla yli kaksikymmenta kolmen kilometrin matkalla. Kylla siina riitti vetta, kuohuja ja pauhua. Ja siita otettiin kaikki irti.

Ensin kuorma-auton lavalla viidakon lapi kohtia kosken alajuoksuja, sitten veneeseen (RIB) ja pikkuisen lahemmas putouksia ihailemaan. Olivat ystavallisesti varoittaneet kosteudesta ja vielapa tarjosivat kuivapussit aremmalle tavaralle. Ja syyta oli.

Ensimmaiset kierrokset tehtiin sen verran kaukaa, ettei kastuttu juuri lainkaan. Kun kuvat oli otettu niin toinen kierros ja niin lahelle, kun kuski uskalsi tai oli lupa menna. Ja siina kylla kastui - ei siis mitaan pienta utua vaan amparilla pain nakoa. Ja heti paalle lisaa. Onneksi oli aika lamminta eika se vesikaan nyt mitaan kylmaa ollut. Silti veneessa kuului kirkuntaa ja naurua.

Minulla (ja parilla muullakin) on onneksi vedenkestava kamera, joten otin kuvia ihan koko ajan. Tassa muutama.

Putoukset sijaitsevat Brasilian ja Argentiinan rajalla ja rajan molemmilla puolilla on luonnonsuojelualue. Siina sitten kierreltiin pikkuisen hyvin rakennettuja polkuja myoten luontoa ihaillen ja vaatteita kuivatellen kunnes olimme samojen putousten puolivalissa ja ylapuolellakin. Sielta koko juttu naytti ehka vielakin ihmeellisemmalta, kun naki paremmin kuinka suuri se putousalue oikein on. Siis TOSI suuri.

Kun tuota oli ihailtu tarpeeksi mentiin viela sellaisella rauhallisella kumivenekyydilla vajaan tunnin verran ylajuoksuilla kohti putousta. Kuulemma aikoinaan veneella mentiin niin lahelle, etta osa veneesta oli jo putouksen reunan yli. Onneksi se aika on ohi. Oli rauhoittavaa lipua hiljaa alaspain ja ihalla luontoa (mm alligaattoreita, kilpikonnia ja monenlaisia lintuja). Paiva sai arvoisensa paatoksen.

Hotellirintamalla ei ihan kaikki mennyt nappiin. Kun hyppasimme bussikuskin viitoittaman talon kohdalla pois ja kolkuttelimme oveen niin ei mitaan vastausta. Kurkistelu paljasti, etta paikka on ehka joskus ollut hotelli ja ehka taas joskus sellainen on, mutta juuri silla hetkella se oli tyomaa. Pienen epatoivon ja ihmettelyn jalkeen paikalle saapui nuori nainen, joka opasti meidat toiseen hotelliin. Samat omistajat - uskoisin: Candy vaihtui Sweetiksi. Ja pihan uima-altaan ja baarin lisaksi varustukseen kuului kylpyhuoneen ihan ainutlaatuinen homekasvusto...

Turvassa poliisisaatossa

Quito,

Galapagoksen jalkeen kolmen paivan tauko Quitossa eli siis sellainen korkean paikan leiri. Kaupunki kun on maailman korkeimmalla sijaitseva paakaupunki- noin 2 800 metria ja paikalliset maet paalle.

Kuten tapana on, niin matkailutoimistoon ja kyselemaan kavelykierrosta. Ja loytyihan sellainen. Sovittuna aikana sitten toimistolle ja mita tapahtuikaan - paikalle ilmestyi virkapukuinen paikallispoliisi kierrosta vetamaan. Nuori, nuttura tiukalla ja puku virheeton, rakennekynnet, irtoripset ja parit korvikset kummassakin korvassa runsaista sormuksista puhumattakaan. Siis sellainen tyypillinen kytta.

Ja oli se kierroskin pikkuisen tavanomaisesta poikkeava. Yleensa kirrellaan kaduilla, katsellaan taloja ulkoa ja keskustellaan maan ja kaupungin historiasta, tavoista... Talla kertaa oltiin paljon museoissa ja kirkoissa ja nahtiin siis kirkkotaidetta, kultaa ja kimallusta ja jonkin verran myos sita elamaa kadulla. Mukava kierros omalla erilaisella tavallaan.

Quiton vanha kaupunki menee nukkumaan siina kahdeksan aikaan - ihan totta. Taalla ei ole kahvilakulttuuria, ei baareja ja ruokaravintolaankin on hyva menna siina seiskan aikaan viimeistaan, ettei keittio ehdi kiinni. Eilen meinasi kayda illallisen kanssa kopelosti, kun jumiuduin jannittavan kirjan loppuhetkiin (Lissun mukaan kolme tuntia, mutta kylla mina siina valissa muutaman muunkin asian hoisin - edes ihan pikkuisen) eika sitten meinannut sita ruokapaikkaa loytya. Piti menna kaupungin kalleimpaan ravintolaan syomaan keskinkertaista huonompi ateria. Sen siita saa, kun ei viela tunne kaupungin tapoja. Tosin kaupungin uudemmalla puolella nayttaa olevan baareja ja klubeja niille, jotka niisssa jaksavat notkua. Mina en.

Eilen paivalla kaytiin parin tunnin ajomatkan paassa olevan Otavalon torilla. Kasitoita ja paljon. Matkalla sinne kaytiin katsomassa kuinka jauhosta, vedesta ja liimasta tehdaan ihan minkalaisia pikkupatsaita tahansa. Ja kun joulu on tulossa niin kassiin taisi tulla muutama seimihahmo, Retken paatteeksi kavaistiin viela toisessa kylassa, joka on erikoistunut nahkatoihin. Etsiskelysta huolimatta sita minun nahkatakkia ei loytynyt vielakaan. Enhan mina ole tuota tainnut etsiskella kuin ehka parikymmenta vuotta. Onneksi asialla ei ole kiire.

On siis taas tullut kaveltya pitkin ja poikin, katsottua paikalllista elamaa ja seka ihailtua etta ihmeteltya. Tamakin on sellainen kaksijakoinen kaupunki. Toisaalta on hyvin hoidettuja espanjalaisten aikanan rakentamia taloja ja toisaalta kirpputorilla jopa kaytetyilla ruokaoljyastioilla on myyntiarvoa ja kaduilla myydaan mita vaan taalalla. Sita tuntee itsensa kylla aina valilla aika etuoikeutetuksi. Taas saa vahan perspektiivia Suomen ongelmiin...

Huomena lahdetaan aamulla kohti Perua ja Cuscon kaupunkia. Tarina jatkuu...

Olenko All Boys fani???

Jokunen paiva sitten Buenos Airesissa....

Boca Juniorsin matsi oli loppuunmyyty joten toiseksi paras vaihtoehto: All Boys vastaan River Plata. Ei oikein riittanyt aikaa eika osaamista selvittaa ihan kaikkea itse, joten hostelli hoisi liput ja kuljetuksen (ja otti kylla ihan huomattavan valistavedon siina samassa, mutta sen kylla tiesin. Maksoimme palvelusta.)

Kyyti poimi hostellilta ja sitten sellaiset kolme varttia kohti miljoonakaupungin laitamia. Sellaista tyolaisaluetta. Aavistelin stadionin lahestyvan, kun mellakkapoliisien maara lisaantyi ja poliisihelikopteri alkoi pyoria yllamme. Pikkuisen kavi mielessa, etta mihinkahan sita tulikaan lahdettya. Siita viis ja eteenpain.

Stadika oli sellainen ehka 40 000 vetava vaatimaton rakennelma. Yhdella sivulla tosin oli oikein istuimet, mutta me olimme pyytaneet liput kotikatsomon puolelle, joten betonille vaan. Olimme ajoissa liikkeella, joten oli varaa valita mihin istuu. Keskelle ja ylos tuntui hyvalta joten sinne ja nauttimaan auringosta ja hiljalleen nousevasta tunnelmasta. Vaki alkoi pikku hiljaa valua tai siis kiiveta katsomoon. Oli kotijoukkueen paitaa ja lippua ja muuta sellaista. Oikeastaan katsomo tayttyi vasta ihan juuri ennen ottelun ilmoitettua alkamisajankohtaa eli siis puolisen tuntia ennen matsin alkua. Ja sitten alkoi askartelu...

Yksi nuori mies, jonka selkaan oli tatuoitu All Boys logo ( harmi,. kun en saanuut kuvaa) jakoi puhallettavia muovisia tuubeja ja ilmapalloja joukkueen vareissa. Mekin saimme omamme, joten puhaltelemaan. Niita sitten heittelimme pitkin ja poikin myohemmin illalla. Sitten alkoi minua kovasti kummastuttanut "pakokoysien" rakentelu. Lakanakankaasta revittyja suikaleita sidottiin yhteen koysiksi, jotka sitten sidottiin yllamme olleisiin katsomon ylarakenteisiin. Ajattelin, etta niiden varaan ehka levitetaan sellainen jattikangas vaikkapa maalin jalkeen.

Myos itse tehtya konfettia eli siis revittyja mainoslehtia ja muuta sellaista oli liikkeella ja taas meillekin jaettiin omat kouralliset ohjeellla, etta heitetaan kun kotijoukkue tulee kentalle. Ja niinhan me teimme. Yksi vieressa istunut pikkupoika oli kylla jo ehtinyt heittaa ihan kaiken kauan ennen pelin alun aavistustakaan.

Kun ymparillamme istuvat fanit olivat oivaltaneet, etta olemme ulkolaisia (ei tainnut olla kovin haastava tehtava) niin he alkoivat selittaa meille kaikenlaista. Ihan aluksi he yrittivat kovasti selittaa, ettei juuri siita missa istumme nae "mitaan". En oikein ymmartanyt miksi enka miten siirtyminen muutamia metreja ihan tapotaydessa katsomossa voisi edes olla tehtavissa, joten jaimme paikoillemme.

Ja sitten matsi alkoi. Ja niiden koysien tarkoituskin selvisi. Seisomakatsomoissa on aina valilla sellaisia poikittaisia kaiteita, jotta sellaista koko katsomon rojahtamista alas ei paasisi tapahtumaan. All Boys fanit kayttivat naita seisoma-alustoina. Siis vajaat 10 senttia paksuja pyoreita kaiteita. Noh, eihan kukaan sellaisella pysy, joten pieni etunoja ja paino osittain sen koyden varaan. Ja sitten laulamaan!

Kannustuslauluja taisi olla kymmenkunta ja niita vaihdettiin tilanteen ja kyllastymisen mukaan. Jossain alhaalla vasemmalla oli rumpusektio, joka antoi tahdin ja sitten fanikatsomon "sektorijohtajat" pitivat huolta, etta laulettiin samaa laulua samaan tahtiin. Oli siina meininkia ja tunnelmaa. Kylla vierasjoukkueellakin rumpuja ja lauluja riitti ja aina valilla heidan annettiin hetki kuulua. Sitten taas laulettiin kumoon.

Totta oli, etta kentasta jai lahes kolmannes niiden miesmassojen taakse, mutta ei se juuri hairinnyt. Ne varsinaiset himofanit eivat edes katselleet pelia juuri lainkaan vaan keskittyivat fanikatsomon meininkiin. Mahtavaan sellaiseen.

Siella sita sitten oltiin, seistiin koko matsi, laulettiin mukana kun ne muutamat patkat ehtivat jo tulla tutuksi ja muuten vaan nautittiin matsista ja tunnelmasta. Tauon aikana pikkuisen juteltiin paikallisten kanssa, jotka eivat osanneet sanaakaan muuta kielta kuin espanjaa. Kylla siita silti jonkinlainen keskustelu tuli. Hekin olivat sita mielta, etta hostelli oli rosvonnut kohtuuuttoman osuuden ja pitivat meita varmaan pikkuisen holmoina, kun olimme siihen suostuneet. Mutta olivat samaan aikaan aika ihmeissaan ja otettuja, etta olimme juuri heidan matsia tulleet katsomaan.

Kun matsi paattyi (keskinkertainen ottelu) maalittomaan tasapeliin niin muutama kyynel taisi pari fanin silmista livahtaa. Ja sitten odotettiin puolisen tuntia, etta vierasjoukkueen katsojat olivat ehtineet saada tarpeeksi pitkan etumatkan. Muuten olisi voinut tulla tappeluita jne.

Kertakaikkiaan upea kokemus - suosittelen kaikille ihan jalkapalloinnosta riippumatta. Jos viela paasisi joskus oikein ISOLLE stadionille...

Galapagoksen ihmeita

Lentokone oli laskeutunut Galapagos-saarille ja bussi vienyt San Critobalin keskustaan, joka oli vain viiden minuutin ajomatkan paassa. Kavelin heti rantaan ja ilahduin, kun olivat laittaneet sellaisen merileijonapatsaan rantakivelle (Pieni merenneito -tyyliin) ja olin juuri huutamassa Lissulle, etta tulisi katsomaan, kun patsas liikkui... Siis siina viiden metrin paassa. Ja sitten katsahdin ymparille ja niita merileijonia lepaili vahan joka puolella. Pari pelikaania lensi yli ja fregattilintukin ehdittiin nahda ennen kuin edes veneeseen paastiin. Reissun tama vaihe alkoi vauhdikkaasti.

Ja sitten ne pahoittelut piiiiitkasta hiljaisuudesta. Ensin ei ihan oikeasti loytynyt nettikahvilaa, sitten valilla en vaan millaan jaksanut, sitten yhdessa oli niin hidas yhteys, ettei minunkaan karsivallisyys sentaan sita kestanyt ja sitten oltiinkin jo saarilla ja kaukana mistaan yhteyksista. Se anteeksipyynnoista.

Kolme yota, kaksi kokonaista ja kaksi vajaata paivaa sellaisella pienella aluksella. 15 matkustajaa ja 8 hengen miehisto. Juuri sopiva suhde, ainakin minusta. Loistavaa ruokaa, ystavallista palvelua, sopivasti ohjelmaa jne. Mutta kylla se oli se luonto kaikkine "ihmeineen", joka Galapagos -saaristosta ikimuistoisen teki.

Taustaksi vaan, etta koko saariryhma on suojelualuetta eika suurimmalle osalle alueita saa tusristeja vieda lainkaan. Ja sallituillakin alueilla luonto-opas puuttui heti asiaan, jos joku meista poikkesi merkityilta poluilta metrinkin. Nama saaret todellakin halutaan pitaa niin luonnontilassa, kun kohtuudella voi.

Edella esitetyista rajoituksista huolimatta elaimia, kasveja ja erilaisia geologisia muodostelmia sai kylla nahda oikein olan takaa. Ja joka paiva erilaista.

Maakilpikonnia nahtiin heti ensimmaisena paivana sellaisessa "kasvattamossa", jossa poikasia kasvatetaan sen kokoisiksi, etta ne parjaavat hyvin oikeassa luonnossa. Pienet olivat sopoja ja ne isot vanhoja (150 v. ja sillai) ja ryppyisia. Mutta kylla ne aika vaikuttavia ovat hitaine liikkeineen ja paksuine kuorineen.

Merileijonista jo mainitsinkin. Tulokaupungin rannalla niita oli puistonpenkeilla, lasten liukumaissa, poliisiauton alla ja muissakin aika kummallisissa paikoissa, mutta kylla niita nahtiin rannoilla ja meressakin. Ihan lahelle ei ollut lupa menna, mutta kylla sellainen iso uros viela parinkin metrin paasta nayttaa aika isolta. Yksi meidan ryhmasta joutui ottamaan muutamia todella nopeita pakoaskelia, kun erehtyi liian lahelle ja "isanta" paatti pikkuisen huomauttaa asiasta. Nopea syoksy kohti australialaisherraa sai aikaan halutun lopputuloksen. Noita merileijonia on taalla useampaa lajia ja pari lajia nahtiin. Aikuisia, nuorukaisia ja imevaisia.

Ja sitten snorklaamaan. Parina paivana tehtiin sitakin. Ensimmaisena paivana kahden meresta tyontyvan korkean kiven valissa olevassa kapeassa railossa. Siella oli haita ja paljon. Ei nyt mitaan ihan mahdottoman suuria, mutta sellaisia minun mittaisia kuitenkin. Ihan makea kokemus, vaikka nakyvyys ei aivan taydellinen ollutkaan ja virtaus melko kovaa.Vesi muuten ei taalla ole mitaan kovin lamminta. Sellaista "Suomen kesaa" eli jotain 15 ja 20 asteen valista. Markapuku paalla siis ja silti tuli tunnissa aika kylma.

Toisena paivana snorklailtiin parissakin paikassa ja taas nahtiin vaikka mita. Niita erilaisia varikkaita kaloja nyt on ihan joka paikassa, mutta keihasrauskua (??? Stingray) en ollut koskaan ennen nahnyt ja en ainakaan sellaisen luolan perukoilla, jossa alkoi jo olla aika hamaraa. Kuvista ei siis tullut kovin nayttavia, mutta kuvia kuitenkin.

Enka muuten ollut ennen merileijonan kanssa kisaillut veden alla. Yksi tuli aivan minun lahelle katsomaan mita tapahtuu ja kuka taalla oikein uiskentelee. Pikkuisen taisin innostua ja saatoin unohtaa sen 2 metrin saannon pieneksi hetkeksi, mutta kylla meidan luonnontieteilijaopas minua asiasta muistutti aika akkia. Hieno kokemus kuitenkin ja kuvattu sekin.

Ja sitten ehkapa minulle hienoin kokemus ei kohtaaminen merikilpikonnien kanssa. Parhaimmillaan niita oli kolme samanaikaisesti laiduntamassa kaikessa rauhassa merilevaa siina allani. Ne eivat kylla ihmisen lasnaolosta valittaneet yhtaan ja hyva niin, silla on mukavampaa tarkkailla elainta normaaleissa puuhissaan kuin pakenemassa hairitsijaa. Sen Thaimaan "en nahnyt kuin vilaukselta" pettymyksen jalkeen tama oli kylla hieno hetki. Ja aika hyvia kuvia sain siitakin.

Ja niita merileguaaneja oli paikoin ihan mahdottomasti. Piti oikein tarkasti katsoa mihin astuu, ettei vahingossa astu jonkun hannalle tai jotain. On muuten aika karun nakoinen otus. Nekaan eivat kovin paljoa ihmisista valittaneet, kunhan siis ei paalle astunut.

Ja mita kaikkea muuta: niita kuuluisia peippoja, erilaisia suulia (ne sinijalkaiset ovat kylla aivan kasittamattomia), monenlaisia lintuja ja kasveja. Joka saarella oli pikkuisen erilaisia populaatioita, alalajeja ja variaatioita, joten kylla nahtavaa jai seuraavallekin kaynnille, jos sellaisen joskus tekee. Ei nimittain nahty edes puolia saarista.

Kun aluksella viela oli aika mukava sekoitus vanhaa ja nuorta eri puolilta maailmaa niin kylla siina aika vierahti aivan liian nopeasti. Jos olisi ollut mahdollista, niion oltaisiin jaaty lennosta ainakin viikoksi lisaa...

Nyt siis taas Ecuadorin paakaupungissa Quitossa kassit taynna likaisia vaatteita. Tuliaisia EI ole ostettu - ihan tiedoksi vaan. Ja olen ainakin toistaiseksi malttanut olla ostamatta selllaista panamalaishattuakin.

Uusi mina ja muita juttuja

Edelleen Portossa - viimeista iltaa. Huomenna aamulla bussiin ja kohti Lissabonia ja sitten seuraavana aamuna kotiin pikavierailulle. Kotona ehditaan olla vajaan vuorokauden verran ja sitten matka jatkuu Etela-Amerikkaan runsaaksi kuukaudeksi. Monta maata ja monta seikkailua siis viela tiedossa. Katsotaan sitten miten sielta pain maailmaa paasee kirjoittelemaan. Ainakaan Andeille suuntautuvan reppureissun aikana ei naita paivityksia tehda. Mutta nyt takaisin tanne Portoon.

Eilen tehtiin opastettu kavelyretki paikallisen nuoren miehen vetamana. Tama siis iltapaivalla, kun olimme ensin koko aamupaivan kavelleet pitkin kaupunkia. Ihan vaan tiedoksi niille, jotka eivat viela ole taalla kayneet - Porto on makinen kaupunki! Olimme oikeastaan melkein kaikki paikat jo ehtineet kayda pikaisesti katsomassa ennen sita opastettua kierrosta, mutta ne kertomukset, taustat ja muut tarinat olisivat jaaneet kuulematta. Kun lisaksi nain turistikauden ulkopuolella ei muita osallistujia ollut, saimme kierroksen ihan vain meille kahdelle. Ylellisyytta sekin.

Nyt tiedamme paaaaljon enemman kaupungista, elamasta taalla, ruoasta ja perinteista jne. Ikavinta kuultavaa oli se pessimismi, joka nuoren koulutetun miehen tarinoista kuulsi. Ei toita, ei tulevaisuutta, ei ainakaan taalla. Ja silti samaan aikaan vahva ylpeys omista perinteista, maasta ja kaupungista. Tuo on vaikea ristiriita yksilotasolla ja todella suuri haaste koko maalle. Jos yksi koulutettu ikaluokka menetetaan tai kaksi tai.... niin miten maa silloin saadaan takaisin raiteilleen. Onneksi en joudu tuota ratkomaan.

Tuo sama ristiriita nakyy myos ihan katukuvassa. Vierekkaiset talot voivat olla toistensa peilikuvia: toinen viimeisen paalle laitettu ja toinen tyhjillaan ja rappiolla. Noita myytavana ja/tai vuokrattavana -kyltteja kylla taalla riittaa talojen ja myymaloiden ikkunoissa.

Mutta pikkuisen mukavampiin tarinoihin.

Ensiksi taas vahan ruoasta. Olimme pari iltaa sitten nahneet yhden paikallisen kuppilan ulkopuolella paikallisten ihmisten jonon. Odottivat siis poydan vapautumista. Ja paikka oli todellakin sellainen aivan tavallisten ihmisten paikka eika mikaan julkkisten nayttaytymispaikka. Sinnehan piti siis paasta syomaan ja paastiinkin jo seuraavana paivana. Ja annokseksi ikkunassa mainostettu paikallinen herkku "francesinha". Siina oli sellainen paukku kaloreita eika yhtaan mitaan vihreaa, ettei kovin usein vastaan tule. Ainoastaan helsinkilaisen edesmenneen Ison-Ankkurin paivan annos (muussi ja makkara) tuli mieleen. Nain se rakennetaan alhaalta ylos kuvaten: otetaan pala vuokaleipaa, sitten naudanlihapihvi, kinkkusiivu ja ehka vahan pekoniakin, kanafile, taas kinkkua, joka valiin vahan juustoa, paalle taas vuokaleivanpala ja sitten katteeksi paksu kerros juustoa ja kananmuna. Taman ymparille kasataan iso laja ranskalaisia ja sitten se salainen ainesosa eli kastike. Siina oli ainakin tomaattia ja lihalienta ja sitten erilaisia mausteita. En kylla siita selvaa ottanut, etta mita ja kuulemma joka ravintoloitsijalla on oma salainen resepti. Paikallinen lempinimi ruoalle on "sydankohtaus lautasella" ja ymmarran kylla miksi, Mutta hyvaa se oli. Kuulemma alunperin tarkoitus oli halvalla annoksella ja pikantilla kastikkeella saada asiakkaat ostamaan enempi juotavaa ja voisihan tuokin toimia. Oman annokseni sain alas yhdella isolla... Niin ja paikka, jossa annokset nautimme on kaupungin kuuluisin ja paras!

Tanaan sitten vuorossa oli portviini. Pitihan tuota kauda maistamassa, kun kerran taalla ollaan. Tuon Dourojoen vastarannalla on kymmenittain viinikellareita, joissa kaikissa on maistiaisia, kierroksia jne. Kavimme vain kahdessa. Nyt olen riittavan sivistynyt keskustelemaan tuostakin juomasta edes jonkinlaisella asiantuntevuudella. Ja mielipiteitahan voi olla, vaikka mitaan ei tietaisikaan, tai muistaisi. Iltapaiva oli kuitenkin mukava ja kohteet kaynnin arvoisia. Ja taas kielitaidosta oli hyotya - vaihtoehtona oli odottaa pari tuntia englanninkielista kierrosta ja lahtea melkein heti ranskakieliselle. Oli helppo valita ja saimme lisaksi sopivan pienen ryhman - vain kuusi kiinnostunutta.

Ja siis mika uusi mina? Ei kai tuo nyt ketaan oikeasti kiinnosta, mutta kirjoitanpa kuitenkin. Ensiksikin ostin uudet kengat. Minut paremmin tuntevat tietavat, etta inhoan kenkakauposissa kayntia, kun ei sielta kuitenkaan koskaan sopivia loydy. Nyt kaupan tati ei antanut periksi vaan toi aina vaan uusia malleja ja kokoja ja niin siina kavi, etta uudet "purkkarikengat" on nyt jalassa. Niiden maihareiden ja sandaalien jalkeen olo on vahan outo, mutta kai tahankin tottuu...

Ja sitten se paivan uutispommi ---- kavin parturissa. Sita en ole tehnyt sitten 80-luvun, kun kotiin ostettiin sellainen keritsin. Pikkuisen jannitti, kun taaskaan ei kasimerkkien lisaksi juuri yhteista kielta ollut, mutta kylla se sielta taalta lyheni, pestiin ja rapsuteltiin ja sellaista. Oli se sen verran mukava kokemus, etta taytyy harkita kayntia taas joskus. Ehka jopa hiukan tiheammalla rytmilla kuin tahan asti. Katsotaan.

Iltamenoja nollakahteen ja FC Porton matsi

No niin,

ensin maantiede: Portossa ollaan jo toista paivaa. Bussi toi selvasti keskustan ulkopuolelle ja ihmettelyn jalkeen loysimme kartan puutteesta huolimatta keskustaan ja hotelliin. EasyHotel on muuten sellainen suoraan EasyJet-periaatteita noudattava. Markkinoinnissaan kertovat olevansa "contemporary" ja kylla se sita on. Mahdollisimman pelkistetty huone ja sellainen esivalmistettu "laivakylppari", mutta hintaansa ja sijaintiinsa nahden ihan OK.

Hauskasti ristiriitainen kaupunkikuva

 Taalla on edelleen sellainen Suomen kesa: aamulla selvasti plussalla ja iltapaivalla jo ihan lamminta. Niinpa kavelylle. Oli tavallaan vahan pakkokin kavella, kun paikallinen maratontapahtuma oli poistanut rantakatujen ratikkaliikenteen lahes koko paivaksi. Mikas siina, kun on tullut harjoiteltua, joskin sen rinkan kanssa. Nyt sandaaleissa ja vain pikkureppu matkassa oli helppo kavella. Varmaan sellainen reilut kuusi kilsaa tuli kuitenkin kappailtya matkalla nykytaiteen museoon ja sielta edelleen FC Porton kotikentalle.

 Mutta ensin ne eiliset iltamenot, Taalla Portugalissa ja myos ainakin osassa Espanjaan opiskelijoilla on sellainen laulu- ja soittoperinne, jonka nimi on Tuna. Ei siis se kala, vaikka siitakin tekivat sketseissaan pilaa... Ja kuinka ollakaan juuri eilen oli tuna-festivaalin paatapahtuma. Ohjelman mukaan alkoi kello 2000 ja loppui puoliltaoin. Todellisuudessa taisi alkaa pikkuisen ennen yhdeksaa emmeka loppumisesta tieda, kun uni voitti uteliaisuuden siina kahden korvilla. Pikkuisen mielenkiintoa hillitsi se, etta pitkien sketsien ymmartaminen ilman sanaakaan paikallista kielta ei aivan sujunut, vaikka kuinka koitti ilmeista, aanenpainosta ja yleison reaktioista tilannetta tulkita. Pakko on tuo tunnustaa... (ne eiliset kuvat ovat tietysti silla muistikortilla, joka EI ole mukana)

Paikallisten yliopistojen noin 30-henkiset kokoonpanot soittivat (kitaroita, "mandoliineja???", viuluja, puhaltimia, rytmisoittimia...) vaihtelevilla kokoonpanoilla. Lisaksi mukana laulajia ja tanssijoita tamburiineineen ja lippuineen. Meno oli vauhdikasta, musiikki vaihtelevaa ja tanssin ja esitysten taso kovin kirjavaa. Kokonaisuus oli kuitenkin viihdyttavaa. Erityisesti oli hauskaa seurata kannustusjoukkoja eli yliopistojen opiskelijoita, jotka kylla pitivat huolta, etta metelia riitti. Perinteita noudatettiin sopivasti: vaatteet olivat muodolllisia ja paaohjelmisto vakiintunutta, mutta samalla uskallettiin kokeilla rajoja uusimalla osa ohjelmistoa.

Tanaan sitten siis sita kavelya ja tutustumista kaupunkiin. Ja paivan paatteeksi sitten se Porton matsi. Kokemus sekin. Futisfaneille lohduksi - matsi oli FC Porton, mutta ei futista vaan sellaista roller-hockeyta. Jotain kaukalopallon, salibandyn ja sahlyn valista. Suunnillen kasiskentan kokoinen kaukalo, molarit ja nelja kenttapelaajaa, neljan pyoran rullaluistimet, kappyramaila ja aika raskaan nakoinen "kumipallo". Matsi ei ollut hyva, kun kotijoukkue voitti 10 - 1. Ei siina tullut kynsia purtua ihan nauhoja myoten.


Juuri tuota lajia ei Suomessa viela pelata, mutta luulisin, etta jos kolme kuukautta joku porukka jaksaisi tutustua niihin luistimiin, niin kylla Portugalin avoin mestaruus voitettaisiin kolmosdivarinkin joukkueella.

Buen Camino!

Tuo tervehdys on tullut naiden menneiden viikkojen aikana hyvin tutuksi. Buen Camino eli hyvaa matkaa on pyhiinvaeltajien yleisin keskenainen tervehdys. Se on helppo oppia ja lausua eika varmaankaan sodi kenenkaan ajatusmaailmaa vastaan.

Pyhiinvaeltajien lisaksi tuota samaa tervehdysta kayttavat kylien paikalliset ihmiset kohdatessaan kulkijoita matkallaan navettaan tai laitumelle. Tai sitten ihan vaan matkalla autolleen lahteakseen toihin kaupunkiin. Nama spontaanit tervehdykset ovat olleet ehka ne kaikkein koskettavimmat.

Yksinkertaisimmillaan tuo tervehdys on vain juuri sita mita siina sanotaan, hyvan matkan toivotus, jolla toivotaan lentavaa askelta, rakkojen puuttumista ja kevytta rinkkaa. Ja sellaisenakin hyvin kaunis tervehdys. Jos tervehdysta ajattelee vahan syvemmin, siina toivotetaan kaikkea hyvaa sille koko matkalle, jota jokainen taman Caminon kulkija jollain tasolla kulkee itsensa kanssa. Tavallaan myos koko elamanmatkalle...

Nyt ollaan perilla Santiago de Compostelassa, se compostela (siis todistus pyhiinvaelluksen suorittamisesta) saatiin jo eilen ja tanaan kaytiin puolilta paivin messussa saamassa siunaus jne. Kaupunkia on kierretty ja nahty niin aitoa paikallista elamaa kauppahallissa kuin turistimyymaloita ja -baareja. Molemmat kuuluvat tahan kaupunkiin ja tahan nykymaailmaan. Jalat toimivat molemmilla ja paat myos ja hyva niin.

Huomenna (luultavasti) hyppaamme bussiin ja suuntana (luultavasti) Porto tuossa naapurimaassa Portugalissa. Ei tassa mitaan ihan lopullisesti olla kiinni lyoty, mutta sen suuntaisia ajatuksia on viime paivina pyorinyt paassa. Bussireissusta Fisterreen luovuimme. Jotenkin tuntui, etta sinne(kin) on mentava jalan. Katsotaan sitten koska. Ja viikon paasta pikakaynnille Suomeen ennen uusia seikkailuita uudella mantereella...

Oma matkani on ollut hyva matka - un buen camino. Sita toivon myos teille kaikille.

Tanssi alkakoon

Ihan aluksi siita viimeyosta: ei se sittenkaan ihan niin paha ollut. Ne lapsoset nukahtivat aika akkia eika sen kuorsaajatadin aanikaan muutaman metrin kauempaa kuultuna ihan niin paha ollut. Ja kun lisaksi olimme juoneet pullon punkkua puokkiin paivallisella, niin aika hyvinhan sita sitten nukuttiin.

Tuosta ruokailusta viela; alamme oppia etsimaan niita paikkoja, joissa on paivan menut, mutta EI Menu Peregrinoa eli sita pyhiinvaeltajan listaa. Jos viela paikan asiakkaista selva enemmisto on paikallisia niin aina vaan paranee. Ruoka voi olla aika lailla samaakin, mutta silloin ollaan paikassa, joka toivoo jonkun siella ruokailleen joskus tulevan uudelleen. Tuolla seikalla kylla on vaikutusta tarjontaan.

Aamulla juuri ennen auringonnousua

Tanaan oli sellainen "sadeviitta paalle, sadeviitta pois" - paiva. Lamminta oli, joten aika aikkia paadyin siihen, etta paalla on vain t-paita ja sitten se viitta aina kun tarvitsee. Hyvin se niinkin toimii, kun vaan jaksaa sita rattirumbaa.

Tavoitteena oli paasta alle parinkymmenen kilsan paahan Santiagosta. Pikkuisen taas jannitti se Lissun jalka, mutta kyllahan tuo taas toimi ja taas pikkuisen paremmin kuin edellisena paivana. Ja kun tavoite oli vain sellaiset parikymmenta kilsaa, niin oli varaa menna todella hitaasti ja taukoja pidellen. Ja niin sitten tehtiin. Tauoilla tormattiin muutamaan sellaiseen tuttuun, joita ei oltu nahty viikkoihin. Viisi viikkoahan tuli tayteen eilen. Ja juttu jatkui ja tietysti aloittaen niista jaloista ja muusta voinnista.

Viisi viikkoa - hmmm. On oikeastaan aika outo olo, kun ajattelee etta tama loppuu aivan kohta. Yksi saksalaisrouva sen kiteytti eilen aika hyvin: ei tarvitse kuin seurata keltaisia nuolia ja kerran paivassa paattaa missa syo. Ja tuo jalkimmainenkin vain silloin, kun valinnanvaraa on.

Elama Caminolla kiteytyy aika yksinkertaisiin asioihin. Mita laittaa paalle? Miten pitkalle sita oikestaan juuri tanaan menee? Kuinka jyrkka tama maki oikein onkaan? Aikajanne alkaa olla NYT. Ei siis eilen tai huomenna puhumattakaan ensi viikosta, kuukaudesta, tilikaudesta... Ajatukset voivat olla pitkia aikoja vain niita kavelyn kannalta pakollisia, valittoman ympariston havainnointia ja onneksi ajoittain myos siita iloitsemista. Tama voi kuulostaa tylsalta, mutta yllattain, se on hyvin virkistavaa, kunhan muistaa olla kiinnostunut niista ymparilla olevista pienista asioista. Niitahan kylla riittaa. Ja myos iloita kaikesta iloitsemisen arvoisesta. Jokainen rakoton paiva on juhlan arvoinen ja jokainen perillepaasy pieni voitto...

Alle 18 kilsaa jaljella

Siteeratakseni suomalaiseen jouluun kiinteasti kuuluvaa riittia: "Huomenna, jos Jumala suo..." paasemme perille Santiagoon. Emme varmaankaan ehdi sinne niin aikaisin, etta siihen puolenpaivan messuun ehtisimme, mutta senhan voi tehda vaikka seuraavana paivana. Yksi viidetta kertaa Caminolla oleva norjalainen varoitti meita untuvikkoja tuosta lopusta, joka voi kuulemma olla pettymys. Ei ole soittokuntaa eika ilotulitusta. On vain asiointi toimistolla, josta sitten saa sen Compostellan, messussakaynti (jos haluaa) eika sitten muuta ja juttu on ohi. Se voi kuulemma iskea yllattavan kovasti eika valttamatta ole paras idea lahtea samana paivana kiireesti kotiin ja arkeen. Muutos voi olla liian kova. Oikeastaan osaan jollain tasolla ymmartaa tuo akillisen loppumisen aiheuttaman tyhjyyden tunteen. Niin kay, kun jokin iso ja merkittava loppuu eika tilalle heti ole mitaan muuta. Olen sen elamani aikana muutaman kerran kokenut erilaisissa yhteyksissa. Viimeksi Hair-produktion loppuessa.

Noin vahan menee jo tanssienkin

Minun olisi tehnyt mieli jatkaa kavelya Santiagon jalkeen kohti "maan loppua" eli Finisterrea. Se olisi ollut sellainen vajaat sata kilsaa ja siis noin kolme paivaa lisaa. Nyt tuo Lissun jalka ei kylla tuota salli. Katsotaan jatketaanko sinne bussilla vai otetaanko suunta kohti Portugalia vai mita. Paluulento Suomeen lahtee viikon kuluttua Lissabonista eli aikaa on viela jotain nahda ja kokea.

Mutta ensin tuo huominen ja (toivottavasti) perilletulo. Varmaan siita jonkinlaisen saavuttamisen kokemuksen saa, vaikka tassa jutussa ei minusta todellakaan ole kyse siita. Tuo elamys taitaa tulla vahan niin kuin kaupan paalle.

Vanhoja siltoja riittaa

ja jokia niiden alle

Pitaisikohan sita ostaa yksi pieni Camino-matkamuisto? Been there, done that, got the t-shirt... tai jotain.

Horror Night ja jatko-osa

Viime yo oli siis sellainen vaeltajan kauhuyo. Majatalon viereiseen alapunkkaan saapui pieni espanjalainen ikaneito (voi toki olla leskikin - en kysynyt). Ihan aluksi han valtasi noin 90% kaikesta lahialueella olevasta lattiatilasta. Noh, pieni kun on niin varmaan tarvitsi sita tilaa...

Sitten alkoi sellainen hiljainen itsekseen mutiseminen. Aina valilla olin kuulevinani ihan oikeita sanojakin, mutta eivat ne varmaan olleet tarinan paajuoni - kunhan hopotteli. Ehka dementian tuossa vaiheessa on tarkeaa myos kuulla... ( laita pyyhe tangolle.... pistin lompakon kassiin .... taitaa olla kylma.... tai jotain sellaista). En todellakaan saanut selvaa, mita on tekemassa. Se ehka auttaa hahmottamaan asioita ja viela ehka muistamaankin.

Eika tuossa viela kaikki: rouva oli kaynyt levolle jo palatessamme paivalliselta siina yhdeksan aikaan ja tuhisi vienosti siella makuupussissaan. Se vaan ei sitten jaanyt siihen. Kun olimme jo itsekin unten mailla alkoi sellainen "tekisi tukkimiehetkin kateellisiksi"-tasoinen kuorsaaminen. Siis ihan oikeasti sellaista 92 desibelin tasoa ja ikavasti patkien. Nuku sitten siina metrin paassa.

Varmaan siina jokunen hetki tuli nukuttuakin, mutta katkonaisesti. Onneksi tana yona Paavo Lipponen EI tullut uniini  kuten pari yota sitten teki. Kaikista maailman ihmisista juuri han! Miksi? Olisi siina ammattilaisillakin selittamista. Mina en edes yrita.

Kaikesta huolimatta tanaan on taas kavelty sellaiset varovaiset 15 kilsaa. Tarkoitus on saastaa Lissun jalkaa, jotta han paasisi kavellen perille asti. Ilmeisesti lepo, laakitys ja eilinen jaiden pitaminen kipean paikan paalla ovat auttaneet. Aluksi vauhti oli lahes aikaisemman veroista eika jalka 15 kilsan aikana viela paassyt sille edellisen paivan " kasvoista nakee kivun tason"-asteelle. Hyva niin.

Siispa jaimme sovinnolla pikkuisen alle 40 kilsanpaahan Santiagosta sellaiseen noin 7 tuhannen asukaan kaupunkiin nimeltaan Arzua. Alberguen ovet olivat juuri auenneet, kun tulimme kaupunkiin eli kello oli siina yhden jalkeen iltapaivalla. Tiedossa oli siis mukava rauhallinen iltapaiva. Ja pitkasta aikaa aurigon paistaessa.

Ja mita viela! Se sama espanjalaisrouva on taas samassa huoneessa kanssamme. Ja niin kuin tuo ei riittaisi niin hanen vieressaan huoneen toisella puolella on espanjalaisperhe. Ei minulle todellakaan ole mitaan perheita vastaan. Painvastoin ajatus taman matkan tekemisesta koko perheen voimin on oikeastaan aika houkutteleva. Siita huolimatta kahden selvasti alle kouluikaisen lapsen lasnaolo isossa yhteisessa makuusalissamme huolestuttaa pikkuisen. Ja kun se espanjalaistati alkoi jo niitakin komennella ja kommentoida. Korvatulpat otetaan tanaan kayttoon ekan kerran ja jos eivat riita niin siiten otan sen tahan asti pelkkana painolastina olleen pikkuradion ja kuulokkeet ja valitsen itse hairioaaneni.

Etta sellaista talla kertaa. Aurinko paistaa. Jaita saa lahibaarista ja olutta myos. Asiat voisivat siis olla paaaaaljon huonomminkin...


P.S. tassa koneessa on kaksi toimimatonta usb-porttia ja KORPPUASEMA! Siis ei kuvia talla kertaa

Tendiniitti ja muuta sellaista

Aamulla kello soi jo kuudelta ja siis Lugon bussiasemalla 0645. Eihan siella mistaan nahnyt milta laiturilta meidan bussi lahtee. Onneksi yksi "seta" sattui kohdalle ja kertoi meille mista Palasin bussiin ostetan liput (taalla siis jokainen bussiyritys hoitaa itse lipunmyynnin) ja siella taas tiedettiin, etta bussin numero on 58 ja se lahtee jostain laiturilta 13, 14 tai jotain. Hyvin tuo kuitenkin loytyi ja kolmen euron lipulla paastiin takaisin Caminon varteen juuri sinne mista olimme poiskin lahteneet.



Ei taallakaan mikaan kesa ole. Aamulampo tai siis melkein jo keskipaivan...

Jos toisella on jalka pipi, niin toisella voi olla kaksi rinkkaa...

Ja taas kaveltiin. Mukavaa maastoa kumpareineen ja metsineen. Oudointa oli eukalyptus-mantymetsa. Juuri tuollaista sekoistusta en ollut osannut odottaa. Ihmisen kadenjalki nakyy selvasti myos espanjalaisessa luonnossa. Ei tuota muuten selita. Ei kuitenkaan ollut niita koaloita niiden eukalyptusten mukana siirretty talle mantereelle. Harmi, silla sellaistakaan en ole koskaan nahnyt.

Lissun jalka kesti jonkin aikaa. Ihan aluksi luulin, ettei se vaivannut lainkaan, mutta kun runsaan tunnin kohdalla kommentoin pienta nilkutusta, niin Lissulta lipsahti "ettei satu sen enempaa kuin alussakaan".  Ilmeisesti ihan kohtuullisesti jalka kuitenkin sen ekan noin kympin kesti ja sitten ei ollut epaselvaa siita, etta alkoi sattua. Johonkin sellaiseen kylaan tai kaupunkiin oli kuitenkin paastava, jossa on majoitusta ja siksi paivan saldoksi tuli sellaiset noin 15 kilsaa, joista viimeiset todella hitaasti ja varmaan pikkuisen hammasta purren.



Melide oli siis taman paivan paatepiste. Lissu on paattanyt (vastoin neuvojani), etta han kavelee Santiagoon. Itse olen sita mielta, etta sita kannattaa kokeilla ja siihen pyrkia, mutta ei nyt sentaan hinnalla milla hyvansa. Varmaan tassa jokin kompromissi loytyy ja perillekin paastaan.

Olen itse jo mielessani suunnitellut erilaisia kuljetusratkaisuja, jolla tuo varmistetaan. Sosiaalisin ja siksi hauskin toistaiseksi mieleen tullut on selainen sovellettu maitokarry. Siis pari pyoraa ja teline, jolla Lissu voisi istua. Ja sitten pitka koysi, jota muut kulkijat voisivat kanssani yhdessa vetaa laulaen vaikka vanhoja merimiesten shantyja tai muita vanhoja tyolauluja. Sellaisella hiiiohoi meiningilla siis. Luulen, etta siita riittaisi kaikille kotona kerrottavaa.

Jaita on nyt pidetty kipean jalan paalle ja laaketta nautittu sisaisesti ja ulkoisesti. Siina ohessa pesty kaikki pyykitkin ja oikein koneella. On todella outo tunne, kun vaatteet tuoksuvat puhtaalta. Viimeyona tuli nukuttua vain sellaiset seitseman tuntia joten kylla nyt alkaa jo vasyttaa, vaikka kello on vasta 1830. Jotain pitaa kylla syoda ja sitten unten maille. Huomenna uusi yritys. Katsotaan taas mihin asti jalat kantavat. Onneksi on aikaa joten stressi ei tassa asiassa sentaan paase painamaan.

Kulkijoiden kenkia kuivumassa auringossa

Luppoilua Lugossa

Korismatsi Lugossa. Espanjan toiseksi korkeimmalla tasolla. Kannattaa kokea.

Ensiksi se epamaarainen taksikuski ja hanen reitinvalinta. Onneksi oli kompassi mukana, joten sen verran kuitenkin tiesi, etta oikeaan suuntaan noin suunnilleen ollaan menossa. Mutta en mina kylla kartan perusteella olisi samaa reittia osannut valita. Hyvin tultiin kuitenkin sinne ehka kolmen kilsan paahan yliopiston urheilukeskukseen ja ihan ajoissa. Kutsutaan sita sitten kuskin paikallistuntemukseksi. Ja alle kuusi euroa.


Liput ostettiin sellaisesta postikortin kokoisesta luukusta, jota en olisi koskaan loytanyt ilman paikallisten neuvoja. Ja sitten sisalle. Vakea oli jo paikalla jonkin verran ja lisaa valui aivan matsin alkuun asti. Kotijoukkue sinisissa ja vaarallinen vastustaja Burgosista oranssissa. Muuta en sitten liigatilanteesta tiedakaan enka tuota tietoa tarvinnut nauttiakseni seka pelista etta erityisesti paikallisten innosta. Ja siita huudon, rummutuksen, vihellysten ja jalkojen tomistyksen maarasta. Edessamme istuneen perheen nuoret pojat eivat meinanneet pysya paikoillaan - niin janna matsi siita tuli. Kumpikin joukkue johti vuorollaan ja kun pelia oli jaljella 9 sekuntia lahti vierasjoukkueen parhaan kolmostenheittajan heitto kahden pisteen takaa-ajotilanteessa. Renkaaseen osui, pomppasi, osui renkaaseen toisenkin kerran ja sitten meni ohi. Kylla sita kotijoukkueen intoa ja kannattajien riemua oli mukava seurata.Paikallisbussilla takaisin intramurosalueelle. Emmehan me sentaan kovin kauaa halua olla pois UNESCO-kohteesta. Taalla muuten paikallisbussin kertalippu maksoi 64 senttia. Alan aavistaaa, mihin Espanjan verorahat ovat menneet...

Muuria hotellihuoneen ikkunasta

Muuria ulkopuolelta = barbaarien puolelta

Sitten pieni korjaus aiempaan kirjoitelmaani. Se toissapaivainen pienehko erehdys bussipysakin sijainnista EI MITENKAAN VOINUT JOHTUA HUONOSTA ESPANJANKIELENTAIDOSTA! Taallahan ei puhuta espanjaa eika edes castillanaa vaan tuota galiciaa, joka nyt vaan on yksi niista kielista, joita en osaa yhtaan. Koitan vaatimattomalla castillaanalla selvita...

Palaan viela yohomme Palas de Rej'ssa. Ihminen on oppivainen olento ja olimme valinneet majapaikan huomioiden myos kirkkojen ja niiden kellojen sijainnin. Opimme talla kertaa, etta paikan sijainnilla ei ole vaikutusta emannan haluun laittaa lampoa paalle. Huone oli sellainen ekologinen yhdistelma jaakaapin ja majapaikan valilla. Olut oli juuri sopivassa tarjoilulammossa. Sita emme olleet myoskaan osanneet arvata, etta talon alakerrassa olevassa autotallissa oli jonkun paikallisen bandin treenikamppa. Paikallinen rakennustapa takasi sen, etta "musiikki" kuului hyvin myos kolmanteen kerrokseen. Ajatella, etta emantamme oli ajatellut korvata lammityksen ilmaisella konsertilla. Ei tuollaista ihan joka paikassa tapahdu. Optimistina koin kuitenkin asian niin, etta oli todella hieno asia, etta tuollaisia treenikamppia loytyy. Ainakin se bandi TODELLA tarvitsi sita treenia...

Caminolla paa, vatsa ja kaikki muukin jaa toiseksi tai jopa kolmanneksi ihmisruumiin tarkeimmille elimille eli jaloille. Ne ovat kaikki kaikessa. Nuo Lissun jalkojen ongelmat ovat sen meille opettaneet. Onneksi ne vaivat alkavat ainakin jossain maarin olla takana ja tarkoitus on huomenna hypata aamulla bussilla takaisin Palas de Rej'hin ja jatkaa siis kavelya siita missa sen keskeytimmekin. Katsotaan sitten miten jalka kestaa, kuinka pitkan matkan edes koitamme menna jne. Taas on kuunneltava kroppaa enemman kuin tahtoa tai paata.

Jaloista viela: naiden viikkojen aikana olemme nahneet ja kuulleet vaikka mita. On rakkoja ja niiden hoitotapoja (puhkotaan, desinfioidaan, peitetaan ilmastointiteipilla, urheilusellaisella, COMPEEDilla (taalla lahdes uskonnollinen ilmio), rakon lapi vedetty villalanka jne). On erilaisia rasitusvammoja (tulehduksia yms), joita hoidetaan laakkeilla, siteilla, jaalla ja/tai lammolla, levolla ja venytyksilla ja ihan milla vaan uskottavalta kuullostavalla tavalla.

Ihan peruskysymys tavatessaan jonkun aiemmin matkan varrella vastaan tulleen kulkijan on kysya, "miten jalat voivat?" Joku vaiva sillakin on kuitenkin ollut.

Omat jalkani ovat ihme kylla olleeet kavelyn kannalta melko yhteistyokykyiset. Ei rakkoja, ei pahoja lihaskipuja eika muutenkaan mitaan ihmeellisia kipuja tai vaivoja. Jonkin verran on ongelmia, kun en kavele eli polvet ja saaret pruukaavat sarkea iltaisin ja oisin. Burana auttaa, mutta ei ihan kokonaan vaivaa poista. Punaviiniakin olen koittanut, eika se ilmeisesti ainakaan lisaa sarkya... Taidan viela kerran koittaa tuota hoitoa tana iltana.

Jalat kuitenkin pestaan ja rasvataan huolellisemmin kuin kasvot tai kadet. First things first! On hiukan sellainen olo, etta paastyamme Suomeen pitaisi kayda seka hieronnassa etta jalkahoidossa, mutta kun aikaa on alle vuorokausi, niin kaymatta jaa. Harmi, mutta hoidellaan sitten itse parhaan kyvyn mukaan.

Sisaiseen hoitoon - loydettiin vastaa aamulla, joten ei ole kokeiltu. Hintataso vaikuttaa olevan kohdallaan

Olenko Keskimaassa?

Valilla on ollut sellainen olo, etten ihan tassa normaalissa maailmassa taida olla. On tullut Tolkienin Keskimaa mieleen ja todella monta kertaa. Ai miksiko?

No, ne vuoret ja maet, joita tassa on tullut ylitettya, ovat kuin tehdyt kaapioiden luolille ja muille kaivauksille.
Ja sitten ne tasangot (Meseta Alto erityisesti). On niiiin helppo nahda Rohanin ratsastajat laukkaamassa kohti auringonlaskua.

Taikametsaa???

Ja erityisesti metsat. Vanhan puut, joiden runkojen ymparille on kietoutunut kerroksittain erilaisia koynnoksia. Puut, joiden oksat muodostavat tunnelin, johon polku sukeltaa. Ja ne erilaiset lintujen aanet, jotka ovat tavallaan tuttuja, mutta kuitenkin jotenkin erilaisia. Siina kavellessa on helppo kuvitella puiden kuiskivan toisilleen kannanottoja pyhiinvaeltajista ja jopa mielessaan nahda puiden sulkevan polun takanamme. Vahan tuollaisia on tullut kavellessa mieleen.

Ja kun viela koko ajan nakee vaeltajia eri maista ja kansoista kuin jonkin johdatuksen voimasta vaeltamasa kohti samaa paamaaraa. Ja ritarilinnoja muureineen ja tornineen. On siina jotain taianomaista, uskokaa vaan.

No, kaiken tuon nyt voi panna mielikuvituksen piikkiin. Minulla kylla on sellainen ja valilla aika villikin. Mutta kun vastaan alkoi joitain viikkoja sitten tulla hobittitaloja niin ei tuota Keskimaata voinut olla ajattelematta. Niille, jotka eivat ole syvalle vihkiytyneita hobittien sielunmaailmaan kerrottakoon, etta he viihtyvat kodeissa, jotka on rakennettu maan alle. He pitavat erityisesti pyoreista ovista ja ikkunoista ja aivan erityisen tarkeaa on ruoka sen kaikissa muodoissa (eka aamupala ja sitten toinen, lounas, monet valipalat ja sitten runsas paivallinen jne).

Kylla mina nyt sentaan ymmarran, etten Keskimaassa ole. Sen nyt tajusi viimeistaan, kun nain hobittitalossa telkkariantennin. Tiedanhan mina nyt sentaan, ettei Keskimaassa telkkaria ollut. Siella kaytettiin taikavoimia!

Ja mita muuta talla kertaa:

Lissun jalka oli rakkojen parannuttua alkanut vaivata uudella tavalla. Kokeneena "kenttalaakarina" olin jo tehnyt jannetuppi- tai lihaspussitulehdusdiagnoosin ja koitin muutaman paivan ajan saada Lissun kaymaan laakarissa "virallistamassa" tama totuus. Eihan tuota laakariin saanut, kun tiesihan sen etukateen mita laakari maaraa: lepoa. Ja sitahan ei tassa vaiheessa halua kuulla.

Niinpa viela eilen lahdimme liikkeelle koemielessa. Hyvin meni sellaiset noin kympin verran ja sitten matka katkesi kerrasta. Jalka vaan ei enaan kestanyt kavelemista - ei sitten yhtaan. Onneksi lahin kyla oli vain joidenkin satojen metrien paassa, paastiin puhelimeen ja siis Lissu taksilla Palas de Rein terveyskeskukseen. Mina jatkoin kavelya ja pitkasta aikaa auringon paistaessa.

Nyt siis parin paivan ehdoton vaelluskielto. Viime yon palelun (pensioonissa, jossa ei lammitysta ja vain yksi lisapeitto) paatimme ottaa bussin Lugoon (maakunnan paakaupunki). Kysyimme neuvoa lahibaarista ja saimmekin sita. Varmaan oli jokin pieni vaarikasitys paassyt syntymaan ( eihan tuo nyt siita voi johtua, ettei kumpikaan meista oikeasti osaa espanjaa - eihan) ja seisoimme lahes tunnin palelemassa pysakilla, josta EI kulje busseja Lugoon vaan A Corunaan. Kun vihdoin tajusimme taman ja harmituksen taso oli laskenut sellaiseksi etta rationaalinen ajattelu oli taas mahdollista, niin otimme taksin.

Lugossa ollaan tama viikonloppu. Unescon maailmaperintokohde ja ensivaikutelman perusteella perustellusti sellainen. Vanha roomalaisten perustama kaupunki, jonka muuri on yha pystyssa. Pieni hotelli, jossa kuulemma lammin vesi riittaa eika kylmakaan pitaisi olla. Hyva niin. Maanantaiaamuna sitten uusi yritys jatkaa Caminoa.

Nyt on ehditty selvittaa olennaiset ja kavaisty tapaksilla. Taitaa siis olla aika kavaista siestalla, jotta jaksaa taas illastaa. Huomenna ehka katsomaan paikallista urheilumatsia - korista, kun kotijoukkue futisliigassa pelaa vierasmatsia. Matsi on kuitenkin jo kello 1100, joten saa nahda ollaanko tarpeeksi perteita. Mutta se on vasta huomenna...

Aamukampa harvenee

Ihan aluksi - viimeinen satanen on alkanut. Tuntuu ihan oudolta, etta jaljella on kaksinumeroinen luku. Onneksi Galician alue laittaa kilometritolppiin jaljella olevan matkan puolen kilsan tarkkuudella, joten kolminumeroisia kuitenkin luetaan, vaikka siina se pilkku valissa onkin. Nyt siis ollaan Portomarinissa sellaisen mukavan "vartin" jalkeen eli pikkuisen vajaat 25 kilsaa kaveltyamme. Sellainen pieni kaupunki, jossa kuitenkin jo valinnanvaraa ravintoloissa ja majoituksissa. Taitaa olla 7 albergueta ja paalle muutama hostelli jne. Valittiin sellainen pieni yksityinen ja kun kerran oman huoneen sai laittamalla kympin lisaa niin kannattaahan tuo.

Tanaan ei satanut! Ei tosin paistanutkaan, mutta nyt ovat kaikki vaatteet kuivia. Jopa ne kengat, jotka olivat aamulla minulla viela pikkuisen kosteat ja Lissulla oikeastaan marat.



Kun nyt eiliseen viitattiin noiden sateiden muodossa niin kerrrotaan viela pikkuisen siitakin. Alberguen emanta oli kylla kertonut, etta illalla yhdessa alakerran huoneessa olisi takassa tuli. En vain silloin ollut kaynyt vilkaisemassakaan ko huonetta. Kaytyamme syomassa (satoi eli lahimmassa ravintolassa) paatimme kuitenkin edes vilkaista takkahuonetta - vau! Sellainen ihan valtava takka, jonka ymparilla istui monta samassa majapaikassa asuvaa tuttua ja tuntematonta. Ja talon koira kulki rapsuteltavana pitkin huonetta valilla lammitellen takan aaressa. Isantavaki oli laittanut tarjolle neljaa erilaista paikallista likooria (tms), joita sitten porukalla maisteltiin ja kommentoitiin. Oli yrttista, hedelmaista ja yksi joka oli oikeataan aika pahaa grappaa. Tulipa maistettua kaikkia. Ja rapsuteltua sita koiraa.

Sitten pikkuisen asioiden yhdistamista:
- kuten eilen totesin, taalla riittaa vetta. Siispa myos ruohoa on tarpeeksi ja siis lehmia on joka kylassa
- etelassa kylat ovat erilaisia kuin meillapain. Talot ovat taalla tiukassa nipussa muodostaen ihan oikean kylan (eika siis suomalaista taloja siella taalla peltojen keskella ja kirkko jossain siella keskella)
- navetat ovat tietysti talojen yhteydessa

Miksi tama sitten on niin kiinnostavaa tallaiselle kulkijalle? Kaksi syyta ... ensiksikin tuo tuoksumaailma. Lehma tuoksuu itselleen ja lehman lanta sille itselleen. Ja sita siis loytyy ihan keskelta kylan paaraittia (tai sita ainoaa katua, joka kylan lapi kulkee). Kulkijan pitaa olla tarkkana mihin jalkansa laittaa. Tama on se toinen ja tarkeampi syy.




Mita muuta talla kertaa? Ai niin, tama matka "El Camino" voi olla kohtalokas. Ensiksikin olemme nahneet varmasti toistakymmenta sellaista pienta muistoristia niille, joilla matka oli jaanyt kesken lopullisesti. Eri ikaisia. Eri maista. Eika varmaankaan kaikille sita ristia ole laitettu.

Mutta voi se olla kohtalokas myos ihan eri tavalla. Olemme tavanneet monta ihmista, joilla elama on muuttunut kokonaan Caminon takia. Yksi Ernesto oli matkansa aikana ihastunut yhteen kylaan niin paljon, etta oli paattanyt perustaa kylaan oman majatalon, jota nyt kunnosteli yopyjien lahjoitusvaroin. Toinen oli asunut jo yli nelja vuotta ylangolla rikkinaisessa talossa ilman sahkoa, vetta tai mitaan muitakaan mukavuuksia. Tama David tarjosi luomuruokaa ja juomaa ilmaiseksi matkalaisille ( tai siis ilmaiseksi, mutta saihan sita jotain lahjoittaa) ja jutteli mukavia elamasta ja maailmasta kaikille halukkaille. Oli siella kuulemma jotkut yopyneetkin. Ja sitten yksi jenkki Richard, joka oli tavannut nykyisen vaimonsa pitamassa majataloa, jaanyt sinne ja oli nyt itse aamulla paistamassa leipia vierailleen.

Varmaan jokainen taman matkan kulkenut jollain tavalla muuttuu. Itse sita ei varmaan niin selvasti nae, mutta varmaan sita on itsekin jotenkin erilainen. Luulisin kuitenkin, etta minut viela tunnistaa.