Ei onnistu jostain syystä lisävideoiden laitto

Nyt taisi loppua joko oma atk-osaaminen tai sitten bloggerin muistikapasiteetti. Ohjelma ei nyt annan minun valita yhtään videota lisää liitettäväksi. Ehkä huomenna? Tai sitten pitää vain näyttää livenä, kun tavataan.


                           Heikki

Ja vielä niitä luvattuja videoitakin

Kuten eilen lupailin, niin laitan muutamia videoklippejä reissusta. Amatöörin ottamia, mutta antavat kuitenkin ehkä hieman erilaista kuvaa paikoista ja tapahtumista.

                                           Tässä vene lähteen viemään Kura Burista Koh Pra Thongille

No eihän tästä tule mitään %&¤#"%¤kele! Taitaa olla niin, että videot vievät niin paljon tilaa, että niitä mahtuu vain yksi blogitekstiä kohti. Laitan nyt siis tämän ja koitan lisätä muutaman valikoidun lisäksi omina blogiteksteinään. Katsotaan onnistuuko...

   Heikki

Viimeinen (?) blogi reissusta

Puolitoista vuorokautta jo Suomessa. Pitkän ja aika väsyttävän paluulennon jälkeen kropan aikataulu alkaan palautua normaaliksi, kun jo kaksi yötä saanut nukkua kunnolla omassa sängyssä. Reissun viimeiset hetket edelleen kertomatta, joten tässä niistä:

Paluumatka alkamassa

Finnmatkat oli ilmeisesti halunnut varmistaa, että meille jää Annikan kanssa ”hyvä maku suuhun”. He olivat varanneet meille majoituksen viimeiseksi yöksi todella mukavaan hotelliin (Hoten Dewa, Nai Yang beach). Kuten jo pikakommentissani totesin, heti tullessamme huomasimme, että olimme hieman erilaisessa maailmassa. Vessa tuoksui hyvältä, tervetuliaismalja ja kostea pyyhe olivat kylmiä ja huoneen vapautumista odotellesamme allasbaarissa nauttimani  club sandwich oli maukas ja täyttävä.

Kylmä juoma ja viileä pyyhe - ihanaa

Ja se huone. Tai eihän se siis mikään huone ollut vaan pieni erillinen paratiisinpala omalla pikkuisella uima-altaallaan, jättisängyllä ja muutenkin kaikilla herkuilla. Ja Annikalla samanlainen heti siinä aidan takana. Tarkoitus oli ollut vain pikaisesti käydä suihkussa ja sitten lähteä viemään Pia Phuketiin ja samalla vähän kierellä kaupunkia, shoppailla jne, mutta eihän sitä malttanut. Oli pakko pikkuisen jäädä nauttimaan tuosta luksuksesta, piipahtaa altaassa, nauttia viileää juomaa ja sitten antaa kuuman veden valua kohtuuttoman pitkän ajan päälleni. Tämän jälkeen vartalon kosteusvoidehoito ja sitten kylpytakki päälle ja naapuriin katsomaan miten Pia ja Annika olivat saaneet aikansa kulumaan. Olivat päätyneet aivan samaan ratkaisuun kuin minäkin. Siis nauttineet.

Pieni pala paratiisiä

Phuket oli kuitenkin nähtävä, joten liikkeelle ja rantabulevardin kautta taksilla Phuketin vanhaan kaupunkiin. Sellainen vajaan puolen tunnin taksimatka (noin 20€) ja perillä oltiin. Ja sitten suunnistamaan kohti tavarataloja. Kaupunki oli hyvin eloisa myös sunnuntai-iltana, vaikka osa pikkukaupoista olikin kiinni. Sitä olikein vähän mietti, että mitä nämä kaikki ihmiset tääällä tekevät. Ehkä samaa kuin mekin – kuluttivat aikaa ja katselivat elämää kadulla ja kaupoissa. Muutamissa tavarataloissa kävimme vähän kiertelemässäkin, mutta pari paidan lisäksi en näistä paikallisista Stockmanneista ostettavaa löytänyt. Ikävä kyllä ne paikalliset torit eivät ole avoinna viikonloppuiltaisin. Ne olisivat varmaan olleet vähän kiinnostavampia.

Viimeisenä iltana päätimme nauttia länsimaalaisen päivällisen ja siis pitsalle ketjuravintojlaan. Ei me nyt aivan sellaista oltu etsimässä, mutta nälkä alkoi olla sellainen, ettei etsimistä voinut jatkaa. Valittiin siis ensimmäinen vastaan tullut. Hyvää oli ja nälkä lähti. Sitten kello olikin jo melkein kymmenen ja alkoi pitkän päivän jälkeen uni painaa silmissä. Taksiin ja takaisin hotellille. Herätys olisi aamulla taas kuuden aikaan.

En sittenkään malttanut ihan heti mennä nukkumaan. Istuskelin patiolla hetken nauttien yön lämmöstä ja kosteudesta. Piipahdin vielä altaassakin naku-uinnilla (en halunnut kastella uimapukua). Tiedä taas koska seuraavan kerran saa kokea tropiikin yön. Toivottavsti taas joskus. On siinä jotain niin ihanaa, kun koko keho imee sisäänsä sitä lämpöä, jollaisessa ihmiskunta lienee syntynytkin. Meidät on siis tarkoitettu tuollaiseen lämpöön…

Aamulla siis pikaisen aamu-uinnin ja suihkun jälkeen koneelle ja pitkä noin kahdentoista tunnin lento vastatuuleen kohti Helsinkiä. Muun ohessa harrastimme Annikan kanssa ”synkronoitua” elokuvien katselua. Katsoimme siis kumpikin omalta ruudultamme samaa elokuvaa ja jotta toinen ei pääsisi ”varastamaan”  vitsin iskukohtaa ja sitä jännittävää hetkeä jossa ohjaaja säpsähdyttää katsojia, pidimme huolen, että aloitimme, tauotimme jne elokuvat ainakin noin sekunnin neljäsosan tarkkuudella. Välillä sai tehdä töitä onnistuakseen, kun ne kosketusruudut eivät oleet aivan auringontarkkoja, mutta se kannatti. Ja aikaahan oli vaikka ottaa startti uusiksi, jos ihan pieleen meni. Perille päästiin illansuussa (puolilta öin ”bodytime”) ja vastaanottokomiteat olivat vastassa. Halauksia ja suukkoja.

Mitä sitten sanoisin ”yhteenvetona” reissusta. Eipä ole ihan helppo asia kiteyttää. Ainkaan en ryhdy laittamaan noita kahta saarta paremmuusjärjestykseen. Omenoita ja appelsiineja vaan ei kannata tuolla tavalla verrata, kun ne ovat molemat hyvä vaikka niin erilaisia.

Koska en ollut perusteellisesti selvittänyt erilaisia vaihtoehtoja vapaaehtoistyön valinnan perusteeksi, tiesin itse asiassa aika vähän siitä, mitä oli odotettavissa. Siis siitäkin huolimatta, että niin Finnmatkat kuin Naucrateskin olivat aika hyvät ennakkopaketit minulle toimittaneet. Olin siis hypännyt lähes silmät kiinni tuntemattomaan veteen luottaen siihen, että ”kyllä se siitä”. Ja kyllähän se siitä menikin.

Ensimmäinen viikko Koh Pra Thongilla oli jäsenneltyä ja järjestelmällistä toimintaa vakiintuneilla menetelmillä ja rutiineilla. Sellaiseen hyvin organisoituun ja jäsenneltyyn ympäristöön oli helppo tulla. Olot olivat aika alkeelliset, mutta täysin riittävät. Plussaa viikossa olivat eläminen ainakin osaksi osana paikallista yhteisöä (yhteisen kielen puuttuminen tosin rajoitti kanssakäymistä), suurempi vapaaehtoisten määrä ja sen myötä avautuneet mahdollisuudet keskustella vaikka mistä ja ne aamukävelyt, joista todella nautin. Puhumattakaan parin ensimmäisen päivän rutiineja rikkoneet yöpymiset rannalla. Tähtitaivat oli mahtava.

Tässä talossa asuin eli rva Oun kodissa

Kämppäkaveri tykkäsi pyyhkeeni väristä

Projektitoimisto Koh Pra Thongilla

Pesäpainauma ja pienten kilpikonnien jälkiä aamulla

Solmuvärjäystäkin ehdittiin kokeilla

Kohta kiinnitän nämä vitriinit kyläkeskuksen museon seinälle

Suodattimia kootaan

oikein porulkalla

Toinen viikko Koh Ra:lla taas oli edelliseen verrattuna ”vähän kuin lomalla”. Töitä tehtiin, mutta koska projekti oli saarella vasta alkanut ja oltiin sellaiseessa peruskartoitusvaiheessa, niin aikataulutus oli aika vapaata. On ihan oikeasti sama tarkastetaanko mangrovet tänään ja rannat huomenna vai päinvastoin, kun tarkoitus on vasta selvittää mitä kaikkia lajeja saarella on.

Kajakilla mangrovemetsikköön

Pyydyksen paikka merkitään muistiin ja piirretään pieni karttakin

Ajopuuteoria?

Kalastaja matkalla aamukalaan juuri ennen auringonnousua

"Merimustalaisten" kylä Siminin saarella

Talot tolppien varassa

Aquarius elementissään

Pöytäkoralli

Kaksi jättiläissimpukkaa

Toiset tyytyivät katsomaan pinnalta

Hummeri kolossaan

Mangroven juurakko - opetuskuva???

Mangorven taimia nousuveden aikaan

Toinen mangroven taimi

Päältä ja alta

Viimeisen Koh Ralla kirjoitetun blogin viimeistelyä - malliksi etätyölle

Eikä ollut suurin - kuulemma harmiton

Niinpä saatoimme vähän vapaammin vaikuttaa siihen mitä teimme ja koska. Ja kun majoitus ja ruokailut olivat turisteille tarkoitettua vaiikakin yksinkertaista tasoa, niin ihan pikkuisen mukavammin siellä elettiin. Pienessa paikassa yhteys henkilökontaan oli lähes perheenomainen, joten sitä kosketusta paikallisiin saatiin myös tällä saarella. Pidimme myös kaksiviikkoisemme ainoa vapaapäivän juuri tuolla viikolla ja sehän hyödynnettiin snorklausreissulla, joka oli minulle aivan top-juttu. Ja ne aamuiset lintukierrokset olivat sellainen mukavan meditatiivinen tapa aloittaa päivät. Vähän kuin ne aamukävelyt Koh Pra Thongilla. Noin varmaan pitäisi aloitta joka päivä. Jollain merkityksellisellä, mutta samalla rytmiltään rauhallisella toiminnalla. Pitäisiköhän aloittaa joogaaminen?

Kiitokset: 

Kiitokset Finnmatkoille, että valitsitte minun hakemukseni siitä isosta pinosta ja siitä että kaikki järjestelyt toimivat niin sujuvasti ja tyylikkäästi. Kiitokset Marjutille ja Tomille Naucrateksesta siitä palosta, joka teissä nakyi tälle suojeluprojektille. Se innostus kantoi meilhin vapaaehtoisiin asti ja sai meidätkin innostumaan asiasta. 

Kiitos myös mukana olleille vapaaehtoisille heidän tarinoistaan ja läsnäolostaan – siitä yhteisyydestä, jonka yhdessä loimme.

 Kiitos Annika mukavasta matkaseurasta ja mahdollisuudesta olla se ”turvallinen käsivarsi” kun sellaista tarvitsit. 

Ja erityisesti kiitos sille mahtavalle monipuoliselle luonnolle, jonka keskellä sain viettää pari ikimuistoista viikkoa.

Pelastimmeko maailman? No emme tietenkään! Mutta kuitenkin on sellainen olo, että jonkin pienen korren me kekoon onnistuimme kantamaan. 

Teimmekö ”tieteellisiäi läpimurtoja”? No emme tietenkään, mutta saimme koottua havaintoja ja muuta perustietoa tutkijoiden käytettäväksi. Ehkä he sitten sen tiedon tukemana saavat maailmaa muutettua hieman paremmaksi. Jotain sellaista varmaan…

Nautinko reissusta? Kai tuo jo on käynyt selväksi näiden blogien sivuilla. KYLLÄ!

Suosittelisinko kavereille? Kyllä, kunhan he ensin selvästi ymmärtävät, ettei tässä ole kyse mistään rantalomasta (vaikka joka päivä pääseekin lämpmään valtamereen uimaan) ja ettei shoppailu saa olla päällimmäisenä mielessä.

Menisinkö uudelleen? Voisinpa mennäkin, jollen sitten tämän innoittamana ala etsiä aivan uusia ja ihan erilaisia vapaaehtoistyökohteita. Houkuttaa! Voisihan tuon yhdistää viikkoon jossain turistikohteessakin, jos siltä tuntuisi.

Nyt olen siis Suomessa ja lumi sulaa kohisten. Seuraava reissu taitaa olla Pääsiäisenä mökille. Siellä kyllä riittää ”vapaaehtoistyötä” – lämmitystä, puiden tekoa, ruoan laittoa ja yleisesti vaan luonnosta ja läheisistä nauttimista. Eihän sitä ole pakko aina niin kovin kauas mennä löytääkseen merkityksellisiä kokemuksia. Vaan voihan niitä aina välillä kokea tuolla vähän kauempanakin…

               Heikki

P.S. Kun nyt voi liittää noita kuvia ja jopa videoita vähän helpommin ja nopeammin ja ihan ilman hyttysiä ja hiekkakärpäsiä, niin laitan vähän enemmän tulemaan.

Opin myös vähän kieltäkin - Chang tarkoittaa elefanttia

 P.P.S. Nyt pitää läiteä vähän bailatinoa tekemään. Taidan sittenkin vielä ladata muutaman vidoeon vielä huomenna

Phuketissa: lämmintä vettä ja kylmät tuoksupyyhkeet

Täällä hotellilla on wifi...
Odotellaan huoneen valmistumista hotellin allasbaarissa. Kyllä kontrasti on huima. Vessassa tuoksuu kukilta ja vesi on kuumaa. Respa toi heti lasin viileää mehua ja jäähdytetyn kostean pyyhkeen. Selvästikään emme ole aivan samanlaisessa Thaimaassa kuin vielä aamulla. Kyllä kai tämäkin täytyy kestää...
 . . . . . . . . .  Heikki

Taidekuvia, viidakkoseikkailu ja tilapainen hairio lahetyksessa

Mangroveretki oli taas mukava. Vesi taas hyvin kirkasta ja lehvasto vehmasta. Kaytyamme niin syvalla kuin ilman machetea paasee palasimme meren rannalle ja lahdimme katsomaan juurakoita snorklaten. Oli oikeastaan vahan pllea olo, kn pystyi kertomaan ymparistosta erilaisia juttuja "asiantintijan ottein". Talla kertaa oli vahan sellainen ”taidekuva olo”, joten tassa muutama sellainen.

Kaatunut puu kauniissa valossa



Mangroven taimia



Paikalla olevat jenkkivieraat olivat nahneet noin kilometrin paassa saaren lansirannalla merikilpikonnan nousevan pintaan hengittamaan ja parikymmenta delfiinia. Vaikka tuosta ottaisi pois jonkin verran liioitteluvaraa, niin on niita kuitenkin ollut ihan hyva parvi. Tassa kohtaa voisi harmittaa, mutta en anna sille tunteelle tilaa. Olimme juuri silloin siella mangrevemetsassa ja oli se sen arvoista. Luonnon tarkkailu on juuri tata; koskaan et voi tietaa mita naet, missa ja milloin. Paitsi tietysti jos paattaa rajoittaa tarkkailun kasveihin. Ne nyt sentaan harvemmin yon yli katoavat. Pikkuisen olen kylla pahoillani Annikan puolesta, joka ei sitten taman reissun aikana taida merikilpikonnaa nahda, jollei huomisen venematkan aikana kay kauhea munkki. Paljon toki hankin on nahnyt ja kokenut, mutta jotain han kylla nyt vaan jai paitsi. Harmi.

Viidakkoseikkailu ei nyt ehka kuitenkaan ihan sita nimea ansaitse. Taas kengat ja sukat jalkaan ja pitka lahkeet. Hiki siis oli ainakin varmasti taattu. Aloitime jo muutamaan kertaan (paivin ja oin) kavellytya ”luontopolkua”, josta jatkoimme sitten taman paikan vesivarannon kuivaa uomaa pitkin nousten hiljalleen kohti varsinaista iskematonta sademetsaa. Puolisen tuntia noustuamme Tom totesi, etta tasta pitemmalle han ei voi meita vieda. Ensiksikin reiti alkoi muuttua jo aika jyrkaksi ja ”tekniseksi” ja lisaksi, koska samaa reitia olisi lahes mahdotonta tulla turvallisesti alaspain, olisi varmaan hyva osata se vaihtoehtoinen polku hyvin. Ja sita Tom ei viela koe tuntevansa. Pysahdyimme siis siihen ja ihailimme mahdottoman suuria puita, liaaneja, aluskasvillisuutta ja kaikkea. Ja kuuntelimme ymparoivaa metsaa. Kylla siina viidakossa koki olevansa! Kuten aina, paluumatka uomassa oli nousua vaikeampi, mutta hyvin siitakin selvittiin.

Muutaman otokan ja linnun lisaksi saimme sentaan yhden oikein kunnon havainnon. Koirat (jotka olivat taaaas lahteneet kanssamme kavelylle ... on se vaan outoa etta vaikka ne ovat sellaisia puolittain villeja, niin kylla ”ulkoilutus” kelpaa) ajoivat yhden vajaan metrin mittaisen vesimonitoriliskon aivan jalkojeni vieresta yli polun. Lisko teki heti polun jalkeen pikaisen u..kaannoksen ja yliti polun viela toisenkin kerran jalkojeni juurestaaa. Sitten se loysi pakotien ja suorastaaaan juoksi puunrunkoa pitkin kymmeneen metriin. Sinne eivat koirat kylla paase. Nahtiin siis sekin elukka.

Uomaa kulkiessa oli helppo kuvitella millainen se voisi olla monsuunikautena. Isot kivet olivat veden ja hiekan hiomia ja kaikissa kuopissa oli sellaisia vahintaan hevosenpaan kokoisia kivia. Kylla se melkoinen koski taitaa sateiden jalkeen olla. Se on selva se!

Nyt on sitten viimeinen ilta nailla saarilla kasilla. EN aio tassa mitaan ”loppulausuntoa” tehda. Se saa varmaan vahan kypsya viela. Kerran viela syodaan yhdesssa ja huomenna aamupalan jalkeen veneella mantereelle ja kohti Phuketia,jossa vietamme yhden yon ennen aamulentoa kotiin.



Viela on kiivettavaa



Ja kello on vasta puoli viisi...

En varmaankaan Phuketista kirjoittele, joten tama lienee viimeinen ”suora lahetys Thaimaasta”. Koitan sitten kotoa laittaa vahan lisaa kuvia ja muuta teille nahtavaksi.

Reissu on ollut hieno kokemus, paikat ovat olleet erilaisia ja silti toisiaan taydentavia, ruoka on ollut hyvaa ja mika tarkeinta ihmiset ovat olleet mukavasti samanhenkisia ja kovin ystavallisia. Tatahan olisi voinut tehda pitempaankin. Erityisesti, kun on koko ajan ollut sellainen olo, etta tassa pohjimmiltaan tehdaan jotain tarkeaa ja arvokasta.

Kilpikonnailija ja vahan viherpiipero,

                          Heikki

P.S. Kiitos kaikille lukijoille mielenkiinnosta. Olette yllattaneet minut lukumaarallanne.

Yon aania ja yllatysvieraita

Valmiina lahtoon

Eilen sitten vasymyksesta huolimatta (ei siis minun vasymys vaan muutaman muun) kiertamaan taman Eco Lodgen luontokierros pimeassa. Hyonteismyrkkya, pitkahihaisia ja ...lahkeisia paalle, taskulamput mukaan ja menoksi. (jalkiviisautena totean, etten ainakaan mina olisi tarvinnut sita pitkahihaista. Citronella kasivarsilla riitti minulle. Taitaa riippua prioriteeteista... liian kuuma ja kohtuullinen vavarmuus koskemattomuudesta vain hieman mukavampi kavella ja pieni riski joutumisesta jonkin otokan iltapalaksi)

Jotenkin luonto vaan on erilaista, kun siita nakee vain muutamia metreja polun kummaltakin puolelta. Toisaalta se ymparoiva aanimaailma voimistuu, kun nakoaisti ei ole vallitsevana. Muutamia meista taisi jopa vahan jannitttaa ja kaikilla oli varmaan monenlaisia odotuksia sen suhteen mita nahtaisiin ja koettaisiin.

Mitako me sitten siis havaittiin: odotusarvoni mukaisesti ... ei kovin paljon. Tiedan vaan aiemmasta kokemuksesta, etta mahdollisuudet tormata paikalliseen leopardikissaan, villisikaan, tapiiriin tai suureen vesimonitoriliskoon vaan ovat oikeastaan aika pienet, jos kerran kavaiseen pariksi tunniksi metsaan. Emmeka me juuri noita sitten nahneetkaan.

Yksi varmaankin vahan isompi nisakas taisi reitin varrelle osua. Ehka noin kolmenkymmenen metrin paassa polusta oli selva silmapari, joka seurasi meita. Koitimme hiljalleen hiipia savannin yli lahemmas, mutta jokin aani (ehka minun yskaisy) pelotti elaimen pois. Jatkoimme siis kierrosta saamatta selville mista elaimesta oli kyse.

Nisakkaitakin kuitenkin naimme; nimittain lepakoita. Niita lenteli reitin aikana ymparillamme useitakin kertoja. Sita vaan ei sen lyhyen hetken aikana, kun lepakko osuu taskulampun valokeilaan, kykene mitenkaan maarittamaan mika laji. Myehemmin illalla palattuamme leiriin ja viimehetkia paalla olevan generaattorin tuottamaan sahkovaloon naimme sitten muutaman lepakon pikkuisen selvemmin. Hauska elain, joka kaiken muun mukavan lisaksi syo lentavia hyonteisia ja sehan minulle sopii.

Muuta elainkuntaa naimme sentaan aika paljon: pari kymmensenttista tuhatjalkaista, muutama oikein komeaa puun kuoren varista lahes kammenen kokoisa hamahakkia (niidenkin silmat kiiltavat valokeilassa), paljon valoaan vilkuttelevia tulikarpasia, yksi kaunis valkoinen kotilo (tai etana tai jotain), polun poikki massoittain kulkevia termiitteja (oikeastaan ne kuuli ennen kuin osasi katsoa suoraan alas jalkoihinsa) ja melkein reitin lopussa viela puun rungolla kaksi skorpionia. Etta olihan siina nahtavaa.

Hama hama hakki...



Oli niita kaksi



 Paljon kuultiin myos erilaisia rapinoita ja kahinoita lehvastossa ja maassa, mutta kun mitaan ei nay niin on vaikea sanoa oliko se jokin lisko vai mita. Aanimaailman kiistattomina voittajina selviytyivat hyonteiset. Niiden sirinaa, rapinaa, surinaa, ininaa ja erilaista napsutelua oli riittamiin. Minua yllatti vahan se, etta linnunlaulua oli niin kovin vahan verrattuna alkukesa Suomeen. Ehka nyt ei ole soidinkausi tai ehka se johtuu siita etta taalla todella on pimeaa oisin toisin kuin meillapain kesalla, mutta taisin kuulla vain viisi eri lajia laulamassa. Ja ei sitten aavistustakaan mita lajeja olisivat voineet olla, mutta mukavaa kuunneltavaa siita huolimatta.

Porukka oli retkeen tyytyvainen, sen aisti kylla, mutta kylla paivan rasitukset aikaisine herakyksineen, snorklauksineen ja kavelyineen olivat vaatineet veronsa. Oli uni aika ja kello oli vasta noin kymmenen.

Yllatysvieraat odottivat kampilla. Yhdella meista oli suurehko sammakko odottamassa, yhdella viidakkorotta ja minulla skorppiooni kylpparissa. En kaivannut vieraita, joten rutistin pois. Juuri tuossa kohtaa ei luonnonsuojelu ollut paallimmaisena mielessa vaan itsesuojelu. Saa sita pitaa luonnon lisaksi myos itsestaan huolta. Ja kun en muista mainitsinko asiasta eilen, niin varmuuden vuoksi kerron, etta eilen paivalla kylpparissani oli ruukehko taskurapu. En millaan ymmarra miten ja mista se oli sinne tullut, mutta sen kaappasin hattuun ja kannoin ulos. Taytyy olla todella tarkkana, kun pakkaa ettei ainakaan kovin montaa yllatysvierasta kanna Suomeen asti. Omassa kodissani en rapuja, rottia tai skorpioneja kaipaa sen enempaa kuin taallakaan.

Vesi on kaymassa vahiin, kun sateita ei ole ollut moniin paiviin. Eilisen snorklausretken jalkeen huuhtelin suolat pois ihilta kylpyhuoneen lattialla maaten. Jos yhtaan nostin suikua ylemmas, ei paine rittanyt tuomaan vetta. Onneksi taalla kuulemma on mahdollista sulkea vedentuloa vahemman tarkeille osille, joten eikohan tassa juomavedessa kuitenkin pysyta. Jos sekin meinaa loppua,niin kuljetetaan sitten mantereelta ostovetta isoissa pulloissa.

Aamulla tehtiin lintukierroksella uusi ennatys ... 22 eri lajia tunnissa. Yhtaan sellaista lajia ei tullut vastaan, jota en olsi taalla aiemmin nahnyt, mutta siis samana aamuna. Ihan mukava juttu. Oli aika upeaa katsella kahden valkopaamerikotkan kaartelua viereisen ison kukkulan laella tai papukaijan aamupesua kuolleen puun oksalla aamuauringossa. Tuo lintukierros muodostuisi minulle kylla aivan vakioksi, jos olisin taalla pidempaan (esim Tom jo nelja kuukautta). Se on jotenkin sellainen meditatiivinen hetki, jonka rytmi ja nopeus sopivat minulle hyvin. Lintujen tarkkailu tai kuvaus on karsivallisyytta vaativa laji ja aina valilla minulla sellaista on, vaikka olenkin toisaalta ”helposti innostuvaa sorttia”.

Kohta on nousuveden aika ja lahdemme Annikan kanssa nayttamaan uudemmille tulokkaille mangrovemetsaa. Ei se niin suuri ole, etteiko silta loytaisi ulos. Jos ei muuta auta niin odottaa laskuvetta ja seuraa sen virtauksia mereen. Tuskin kuitenkaan joudumme tuohon turvautumaan. Ja sen jalkeen on vuorossa lounas. Nuo ateriat ovat kuitenkin sellaisia tarkeita paivan rytmittajia. Ja tarkeita tietenkin ihan muutenkin tallaiselle ruoan ystavalla kuin mina.

Paillaan illemmalla,

          Heikki

Ja lahikuvassa



Opit koetuksella

Hei taas kaikki lukijani,

Aamulla taas lintujentarkkailuun auringonnousun ihailun jalkeen. Se hetki joskus kuuden aikaan, kun yolinnut laulavat viela ja paivalinnut juuri aloittavat ja naita molempia ryhmia saestaa iso taustaorkesteri erilaisia hyonteisia outoine aanineen, on oikeastaan aivan sanoin kuvailematon. Otin sita aamulla patkan videolle ja toivon, etta se onistuisi edes vahan avaamaan aamun tunnelmaa taalla.

Lintukierroksella karsivallisyys palkittiin. Yhtena hetkena saimme ihailla kolmea kaunista vihreaa lintua saman kuolleen puun latvassa. Kaksi oli jotain minulle taysin tuntematonta lajia (olivat huomaavaisesti toinen kasvot ja toinen selka kohti kuvaajia) ja se kolmas oli kaunis virhea papukaija. Lisaksi vartin kyttailyn jalkeen saimme vihdoin maariteltya yhden Aurinkolinnun tarkka laji. Joku vaikeasti lausuttava juttu sekin oli (ei siis sekaan esiinny Suomessa).

Mokum kyla

Paivan paateema oli snorklausretki Surinin saarelle. Saari sijaitsee noin 70 km (noin 40 mpk) paassa avomerella. Se on kansallispuisto, jolla asuu puistohenkiloston lisaksi vain pieni Mokum yhteiso (”merimustalaisia”). Vierailimme myos lyhyesti heidan tsunamin jalkeen rakennetussa kylassa.

Kertailimme viela merimatkan aikana niita kaikkia erilaisia kalalajeja, joihin voisimme snorklatessa tormata ja niita on muuten paljon. En edes yrittanyt painaa muistiin kuin heimojen paatuntomerkkeja. Edessa oli kolme erillista kohdetta ... odotukset olivat koko porukalla korkealla. Ja sitten veteen.

Olipa hienoa. Vesi oli todella kirkkasta, joten ihan pinnaltakin naki vaikka mita. Itse sukeltelin aika paljon myos katselemaan lahietaisyydelta kaikkea mahdollista. Ja olihan sita. Oli vaikka minka varisia kaloja (ihan pienista aika isoihin), oli onneksi myos jonkin verran ihan elavaa korallia, oli hummeri, paljon jattilaissimpukoita ja jotta huumorille jaisi tilaa myos iso lautta paikallisia turisteja kellumassa virran mukana pelastusliiveissaan. Oli siina naurussa pitelemista. Toisaalta onhan se hyva, etta hekin paasivat ihailemaan oman maansa luontoa, vaikka vain pinnalta tarkkaillen.



Poytakoralli





Jattilaissimpukka




Kaloja ... olisittehan te sen huomanneet ilman selitystakin




Hummeri kolossaan



Veden kirkkauden lisaksi kaikissa kolmessa kohteessa oli se hyva puoli, etta syvyytta oli korallien kohdalla enimmillaan ehka 8 metria ja matalimmillaan olisi varmaan voinut koskettaa korallia kadella ihan pinnalta kasin. Emmehan me tietenkaan niin tehneet ... luontoihmiset, mutta sellainen ”Svoinutin tapaus” kuitenkin.

Reitit oli myos suunniteltu tosi hyvin. Aina lilluttiin heikon vuorovesivirran mukan myotavirtaan, joten ei ollut pakko oikeastaan tehda paljon mitaan jos ei jaksanu ja osannut. Ja saakin oli suotuisa. Kevyt tuuli ja maininki ja sopivasti aurinkoa. 

Yllattain osasin tunnistaa aika monta kalaa sen heimon tarkkuudella ja kun otin kuvia kaikesta mika joko liikkui tai sitten ei liikkunut, niin emmekohan porukalla saa tunnistettua viela osan niistakin, jotka eivat olleet minun aan sisalla olevalle muistikortilleni tarttuneet.

Muistikortista puheenollen, tanaan taisi olla optimoinnin mestarinayte. Kameran muistikortti tayttyi, kun tulemme veneelle viimesen kohteen paatteeksi. Yksi veneen alla ollut oikeasti aika iso Snapper jai kuvaamatta, mutta muuten sain kaiken talteen mita halusinkin. Katsotaan sitten kohta, kuinka kuvat onnistuivat (toistasataa kuvaa ja monta videopatkaa otettu tanaan).

Kohta sen vuoksi, etta kun aloin veneessa katsoa miten kuvat olivat onnistuneet, niin myos kameran akku ilmoitti olevansa tyhja. Optimointia siis siinakin suhteessa. En siis viela tieda mita kaikkea tuli tallennettua ja generaattori menee paalle vasta jonkin ajan kuluttua. Myohemmin siis... (genu on paalla ja katsoin kuvat ... muutama on minusta aika onnistunut ja rajamalla ja muuten kasittelemalla monesta muustakin saa viel akatsomisen arvoisia. Hyva juttu).

Illalla on edelleen tarkoitus lahtea katselemaan tai varmaan oikeammin kuuntelemaan viidakkoa. Porukka on paivasta kylla aika vasynyt, mutta kun noita iltoja ja oita on niin kovin vahan jaljella, niin kylla kai sita lahdetaan.Ainoa varma asia tassa yoretkessa on, etta tulemme kuulemaan ja varmaan myos tuntemaan monenaisia hyonteisia. Illan hajusuosikki taitaa taas olla citronella... Sen reissun jalkeen en kylla varmaan jaksa kirjoitella ja toimia hyonteissyottina rannalla, joten koitan raportoida siita vaikka huomenna.

                     Heikki

P.S. Paivan tappiot: sadaalini taitavat olla edelleen Surinin saarella. Veneeseen mentaessa piti laittaa kengat isoon muovipussiin ja kun palatessa olimme lahdossa laiturille, ei minun sandaaleja ollutkaan sakissa. Ovat kuulemma voineet joutua saarelle yoksi jaaneiden kenkien sekaan... Lupasivat toimittaa ne meidan laiturille huomenna iltapaivalla veneen palatessa seuraavalta retkelta. Jos siis loytyvat ja jos siis muistavat ja jos... Sain tilalle omistajan flipflopit, jotka nyt vaan eivat ole mun juttu eivatka oikestaan ehka sittenkaan parhaat jalkineet kavelyyn. Ainakaan minusta!

P.P.S. Niille, jotka odottavat postikorttia tiedoksi. Nailla saarilla ei ole kortteja, postia eika postilaatikoita enka ajatellut lentokentaltakaan kortteja lahettaa. Olkoon tama blogi sitten vaikka korttien korvike

P.P.P.S. kuvakoosteesta nyt vaan tuli vahan ”luontodokkari”. Pahoittelen.



Siella olen jossain kuudessa metrissa



Ja myos keltaisia kaloja



Jalleennakemisen riemua ja hiekkakarpasia

Normi Torstai

Aamulla herasin ennen heratyskelloa (olin tosin herannyt kertaalleen jo kolmelta, kun koirat haukkuivat oikein porukalla jotain elainta) joskus kuuden aikaan ja vaikka tapaaminen aamun lintutarkkailuun oli vasta 0640 niin paatin lahtea rannalle katsoman auringonnousua vuorten ylle. Rannalle siis ja kamera valmiiksi. Oli aamuruuhkan aika: yolla kalastaneet veneet palailivat merelta ja paivakalastajat olivat matkalla ulos. Ja juuri auringonnousun aikaan nama kaksi ryhmaa kohtasivat salmessa Koh Ra:n poihjoispuolella. Ja nousihan se aurinkokin ennenkuin kypsyin taysin hiekkakarpasten jatkuviin puremiin. Eihan niita juurikaan (tai yleensa ollenkaan) huomaa puremahetkella, mutta ihan varmasti huomaa kun kutina alkaa ja kylla nuo nilkat taas muistuttavat aamusta. Ja niita %^&*^$#@*:n karpasia on ihan mahdottomasti. Hieno hetki kuitenkin.

Hammastyttavan nopeasti se aamurusko muuttui taydeksi paivanvaloksi.Sitten lahdettiin lintuja katsomaan. Aika monta lajia taas nahtiin, mutta ei mitaan todella poikkeuksellista. Taas mukava rauhallinen aamuhetki. Tuo lintujen tarkkailu vaan on sellaista karsivallisen ihmisen hommaa. Annika yllatti jopa itsensa nakemalla muutaman linnun ennen meita muita. Piki ottaa oikein kuva, etta hanen ystavat voisivat ikina uskoa. Totta sekin vain on, uskokaa pois.



Paivakalastaja matkalla merelle



Nousihan se...

Aamupalan jalkeen lahdimme toivorikkaina kokemaan eilen asetettyja pyydyksia.En ole aivan varma olisinko loytanyt pyydykset ihan itse, mutta luulisin niin. Toisen aivan varmasti. Ei sitten kaikesta haaveista ja toiveista huolimatta saatu yhtaan kilpikonnaa. Muutama kala ja yksi rapu. Tom ei muuten yhtaan tykannyt siita, kun kerroin etta ravut ovat Suomessa arvostettuja herkkuja. Han paatti heti, ettei  varmasti laiteta pyydysta sinne lampeen, josta leirin juomavesi otetaan. Siella kuulemma on ihan mahdottomasti rapuja.

Sitten paivan ”huonot” uutiset. Ranskalaiset eivat sittenkaan kaivanneet apua puutarhahommiin ainakaan tanaan. Hikisten maatyolaishommien asemasta kavimme lapi koralliriuttojen ekologiaa. Viime viikon porukka tuli veneella Kon Prah Thongilta osallistuakseen kartoitukseen. Olipa taas mukava nahda ja kuulla mita kaikkea olivat nahneet. Juuri tana aamuna on tarkkailupaikalta nahty kaksi eri merikilpikonna ja yhteensa 16 kertaa. Upea juttu.

Kartoitus ei alkanut suotuisissa merkeissa. Vuorovesivirta oli aivan liian kova, jotta tyoskentely olisi onnistunut ja kello kavi koko ajan. Tarkastimme virtauksen nopeuden aina noin vartin valein kayttaen ikivanhaa merimiesten menetelmaa. Yksi meista hyppasi veneet keulasa mereen ja kellotimme kuinka kauan kesti virralta kuljettaa ihminen veneen peraan. Kymmenmetrinen vene ja sitten vaan laskemaan virtausnopeutta. Jotain oli sentaan tallella kadettiaikaisista opeista (virtaus noin 0,4 solmua). Odotus kuitenklin kannatti ja vuorovesi alkoi hiljallee kaantya ja paasimme hommiin. Asetimme aluksi sen mittanauhan paikoilleen siihen mihin viimeksi jaimme ja sitten kompassisuunnalla seuraavat 50 metria. Sitten Tom kartoitti selkarangattomat ja lahdimme Rebecan kanssa kymmenkunta metria perassa kartoittamaan pohjan laatua.

Talla kertaa mina olin sukeltajana ja Rebeca kirjurina. 50 cm valein piti siis maaritella onko pohja elavaa korallia vai kuollutta, hiekkaa vai liejua, kivea vai levaa jne. Kerran sattui kohdalle jopa hylatty kalaverkko. Ei ollut aivan helppo homma. Ensiksikin nakyvyys oli parhaimmillaankin noin pari metria eli mittanauhaan ei meinannut nahda lainkaan pinnalta ja toisaalta oli valilla vaikeaa paatella mika se sitten oikein olisi. Liejun tilapaisesti peitamaa korallia vai liejua, levaa vai liejua. Onneksi oli matalavesi, joten taisi olla syvimmillaan noin kolme metria, jonne joutui sukeltamaan. Pari kertaa pyysin Rebeccaa tarkastamaan arvioni ja joka kerta onneksi paadyimme samaan arvioon. Olen oikeasti pikkuisen ylpea itsestani.

Nyt odotellaan paivallista pikkuisen vasyneena, mutta iloisena siita, etta muutama Koh Prah Thongilta tuttu vapaaehtoinen ( Pia ja Dapne) ja myos Marjut jaivat seuraksemme muutamaksi paiviksi. Mukavaa porukkaa taalla muutenkin on, mutta samanhenkiset tutut ovat aina tervetulleita.

Marjut kantaa maakilpikonna nahtavaksi

Tata kirjoitellessani taman kohteen henkilokunta toi viidakkoretkella loytamansa (tai siis koirien loytaman ja hanen mukaan ottaman) maakilpikonnan. Konna tutkittiin, mitattiin ja merkittiin ja taman yon se saa viettaa Daphnen huoneesa saavissa. Daphne on laakari eli hyvaan hoitoon jatettiin. Huomessa sitten konna viedaan takaisin loytopaikkaansa.

Voi olla, etta pimean tultua lahdetaan porukalla ”yoretkelle” viidakkoon. Sellaine parin tunnin keikka, jonka aikana kuulemma ainakin kuulee outoja aania ja nakee ja/tai tuntee monenlaisia pikkumonkiaisia. Porukka on tosin aika vasynytta, joten toivottavasti jaksavat lahtea. En kylla haluaisi jattaa valiin tuota kokemust. ( Juuri ennen paivallista kavi ilmi, ettei porukka jaksa. Ehka huomenna... toivotaan niin)

Huomenna siis lahdetaan asiaan liittyvalle retkelle Surinin saarelle. Meille kyseessa on kuitenkin vapaapaiva ja maksullinen retki, mutta kylla kai sita parin viikon aikana yhden vapaapaivankin saa viettaa...



Kamppis ??? Huoneesta loytyoi, muttei purrut.




Paidan teksti ei muuten sovilankaan tanne...

Katsotaan ehdinko saada taman lahetettya ennen paivallista. Jos en, niin voi olla etta menee huomiseen ... siis jos lahdemme yoretkelle. En varmasti jaksa viettaa tuntia pimeassa, jos paluu retkelta on joskus yhdentoista aikoihin. Siis kun heratys on taas joskus kuuden aikoihin ja hiekkakarpaset ovat jatkuvasti seurana siina ainoassa paikassa, jossa yhteys pelaa (raivostuttavan hitaasti, mutta pelaa).

Huomiseen,

                      Heikki

P.S. niin kuin nokkelimmat teista huomaavat lahetysajasta, ehdin juuri ja juuri ennen 1930 paivallista. Hienoa, ei tarvitse notkuanukkumaanmenoaajan jalkeen rannalla...