Suomen historia on nyt sitten historiaa!

Viimeiset esitykset ovat jo takanapäin, Vappu on vietetty ja ajatukset ovat ehtineet ehkä jo pikkuisen selkiintyä. Ehkä... 

Kuten tämän blogin hiljaisuudesta voi päätellä, tuo esitysjakso oli kohdallani monella tavalla intensiivinen. Siis sekä esityksen vuoksi että kaiken muun samanaikaisen elämän takia. Sattui paljon ja päällekkäin. Mutta esityksestä siis...

Kupliva tunnelma!

Pari esitystä ehdittiin vetää onnistuneesti, kun sattui teoksen ainoa isompi takaisku. Tekstarilla tuli ilmoitus, että sairastapauksen vuoksi pari seuraavaa esitystä on peruutettu. Mielessä pyöri erilaisia vaihtoehtoja: fonisti flunssassa, tekniikan pojat teholla??? Kyseessä oli kuitenkin "vain" yhden kanssaesiintyjän ikävä, kipeä ja todellakin esitykset estävä tapaturma. Jos olisimme olleet ammattilaisia, niin olisimme varmaan kyenneet yhdellä harjoituskerralla mukauttamaan esityksen ja jatkamaan suunnitelman mukaan. Sitä emme olleet ja puuttuva henkilö oli vielä monessa kohdassa esitystä aika keskeinen. Niinpä ylimääräinen tauko oli varmasti oikea ratkaisu. Ja ylimääräistä taukoa seurasi tietysti ylimääräistä harjoittelua ennen seuraavaa esitystä. Oikein ratkaistu tuokin, sillä ei esitys vielä niin syvällä lihasmuistissa ollut, että pelkällä esitystä edeltävällä lämmittelyllä olisimme selvinneet. Ja hatunnosto "vammautuneelle" toverillemme. Näki kyllä, että välillä sattui, mutta taiteen vuoksi kivun rajoissa. Hienoa!

 

Päätännän aika? Niitä klassisia loppuanalyysin kysymyksiähän ovat varmaan muiden muassa:

Päätösskumpan jälkeen

 Mitä tämä oikein oli minulle ja meille tekijöille? 

Mitä jäi käteen? 

Mitä opin? 

Mitä pitäisi tai ei missään tapauksessa pitäisi "kehittää"?

 Minkä vaikutuksen tämä teos teki yleisöön ja/tai yhteiskuntaan?

 Ja monta muuta vastaavaa. 

Mutta en minä kyllä mitään syväluotaavaa analyysiä ole tässä tekemässä. Pikemminkin vielä kerran vähän purkamassa omia tuntemuksiani ja tällä kertaa siis teoksen ollessa jo takanapäin.

Ensin vähän yleisöistä! 

Ne voivat kyllä olla todella erilaisia. Sellainen myönteinen energia tuntui kyllä lavalle joka kerta, mutta pari yleisöä oli niin liekeissä heti esityksen alusta alkaen, että siinä olisi tarvittu suurjännitejohtoja voimansiirtoa varten. Onneksi yleisön ja meidän esiintyjien välillä toimi sellainen langaton energiansiirto (on tuo oikeasti olemassa - sähköautojakin ladataan ilman johdon kiinnittämistä) ja saimme siis ihan mahtavasti lisää virtaa omaan tekemiseemme. Kaikille esittäviä taiteita katsomassa, kuuntelemassa ja kokemassa oleville taiteenkuluttajille haluan sanoa, että teidän läsnäolonne on meille lavalla olijoille tärkeää ja se vaikuttaa meihin. Me yritämme lavalla ollessamme antaa teille jotain ja teidän reaktionne (jo ennen loppukiitoksia) vastaavasti antaa meille niin paljon.

Ja sitten oli se lukiolaisyleisö - onneksi se ei ollut lainkaan sellainen levoton teinijoukko, jota vähän pelkäsin. Mutta minut yllätti, että se oli pikkuisen vaisu yleisö. Ehkä he eivät oikein tienneet miten voi ja saa reagoida, kun heidän isovanhempiensa ikäiset "mummot ja vaarit" riehuvat lavalla. Eikä niillä nuorilla tietenkään ollut sellaista henkilökohtaista kokemusta moniinkaan käsiteltäviin aiheisiin, jolleivät olleet vanhemmiltaan tai isovanhemmiltaan kuulleet kertomuksina. Historian kirjoissa ei juurikaan noita yksittäisen ihmisen kokemuksia sellaisenaan käsitellä.

Naisenergiaa "hautajaisissa"

 Haluan myös aivan erikseen kiittää niitä omaisiani ja ystäviäni, jotka olivat (taas) katsomossa. Ainakin minulle tietoisuus siitä, että yleisössä on minulle tärkeitä ihmisiä antaa juuri sopivan lisäpotkun. Ei teitä esityksen aikana näe, mutta kyllä teidän läsnäolon tuntee. Kiitos, että taas tulitte.

 Mitäkö siis teimme? 

Katsojapalautteen (ja siis muidenkin kuin omaisten!) perusteella loimme vissiin aika koskettavan kohtaamisen maamme elämään ja ihmisiin historiamme eri vaiheissa. Tarjosimme itsemme näytille kuvaamaan kaikkia niitä, jotka ovat maatamme eri aikoina rakentaneet ja sen elämään vaikuttaneet. Ja kaikesta päätellen tavalla, joka jätti jälkensä yleisöön.

Mitä minulle tästä jäi käteen?

Noh, ihan aluksi aivan uudenlainen kokemus! Esiintyjänä "laitosteatterissa" kuulostaa ehkä pikkuisen vakavalta, mutta myönnän, että tuokin puoli vähän askarrutti ennen harjoitusjakson alkua. Eipä tuo laitokselta tuntunut vaan pikemminkin hyvin inhimilliseltä ja lämpimän läheiseltä yhdessä tekemiseltä. Tarkoitan siis suhdettamme ohjaajaan, koreografiin ja teoksen ja teatterin koko henkilöstöön. Puhumattakaan siitä lämmöstä ja inhimillisyydestä, joka lähes alusta alkaen vallitsi meidän esiintyjien välillä. Jokainen harjoitus ja esitys alkoi kaikki mukaansa ottavalla halauskierroksella. Ei tuollaisia yhteisöjä ihan joka päivä saa kokea, vaikka halaajasuvusta tulenkin. Ja muutenkin sitä kasvaa kyllä todella läheiseksi ja todella nopeasti, kun jokainen on esitystä varten niin auki ja lähes vailla puolustusmuureja. Sitä uskalsi olla, kun tiimi oli onnistunut luomaan niin turvallisen ympäristön. 

Duettoparin hautajaistunnelmia

"Laitosteatterista" pitää kuitenkin todeta yksi aivan uusia ja aivan upea kokemus. Ammattilaisorganisaatio osaa ja pystyy pitämään esiintyjien puolesta huolta monista käytännön asioista. Toki kävin ennen jokaista esitystä itse läpi kaikki omat vaatteeni ja rekvisiittani, mutta aina ne olivat jo juuri oikeassa paikassa.  Ja puhtaina! Siis vaatteet olivat siirtynet edellisen esityksen jälkeen likapyykkikorista puhtaina henkariin. Eipä tuota ole kohdalleni ennen sattunut. Ja aina muistutettiin muutoksista ja varoitettiin ajan kulusta. On se aika ihanaa, että pidetään huolta. Kiitos vielä kerran.

Taas kerran tuli vahvistettua se jo tunnettu seikka, että jos ei yritä, niin ei varmasti pääse mukaan. Ja että hyppy tuntemattomaan kannattaa - emmehän me esiintyjät tienneet teoksesta oikeastaan mitään, kun siihen haimme.  Kannattaa vaan luottaa ihmisiin ja vähän itseensäkin - se kantaa hedelmää.

Analyysi käynnissä?

Jäikö joku asia harmittamaan? Noh ei varsinaisesti. Toisaalta koe-esiintymiseen tullessani kuvittelin, että teoksessa myös tanssitaan ja lauletaan. Niitä molempia olisin mielelläni tehnyt ja sitä kautta oppinut taas uutta. Tällä kertaa ne eivät olleet teoksen keskeisiä elementtejä. Ensi kerralla ehkä?

Suomen Historia teos on nyt siis myös itse siirtynyt historian puolelle. Loppusanoissaan ohjaajamme Erik kuitenkin vihjaisi "kansainvälisestä kiinnostuksesta". Hän kyllä korosti ja hyvin sen tietysti ymmärränkin, että tässä vaiheessa matkalla on 13 jossia, 15 muttaa ja vielä enemmän ehkiä, mutta siitä huolimatta ajatus mahdollisesta jatkosta auttoi kantamaan jokaisen esityksen loppumista minulle seuraavan "kuopan" yli.

Hyvällä mielellä, vaikka loppuikin

Suunnitteilla on sentään ainakin yksi yhteinen kokoontuminen. Sitä odotellessa voi käydä katsojana seuraamassa esiintyjäkollegoiden muita teoksia, olla mukana toivottavasti jossain jutuissa itsekin ja ainakin nauttia Suomen keväästä ja kesästä.

Nyt kun noiden kottikärryjenkin kanssa on tullut harjoiteltua, niin taidan kesällä ensin kaivaa uudelle puuvaraston perustuksille kuopat, täyttää ne sopivasti soralla, valaa pilarit ja sitten rakentaa varasto siihen päälle. Siinä riittää täksi kesäksi puuhaa, jollei jokin käänne elämässä taas vei minua jollekin aivan odottamattomalle poluille. 

Niinhän voi aivan ilmeisesti joskus käydä...