Hehän nukkuivat samassa kamarissa!

Lauantaina oli yhdistetty tutustu tekniikkaan ja syvennä ajattelua päivä. Ensin vain tutustuttiin mikrofonitelineeseen ja sen säätöön. Olemme niin eri kokoisia, että varmasti joudumme mikin korkeutta ja asentoa säätämään. Miten tuon nyt mahdollisimman yksinkertaisesti ja vaivattomasti tekisi... Kokeilemalla se selviää. Ja miten lähellä sitä mikkiä oikein pitää pitää?

Sitten tunnustelimme miltä tuntuu, kun hieman suurempi joukko ihmisiä kuuntelee, kuin itse lukee kohdalleen valittua tekstiä. Kyllä se ihmisten määrä jollain tasolla vaikuttaa, vaikka ajattelikin olevansa sen verran kokenut esiintyjä ja puhuja. Aiemmin pienemmissäs ryhmissä tehty tekstin pohdinta näkyi lukijoiden tavassa tuoda kertomuksia kuuntelijoiden silmien eteen. Muutamien tekstinpätkien kohdalla sitä oikein pysähtyi - todella koskettavia. Ja tekstit vain syvenevät, kun niistä porukalla keskustellaan.

Yhden oman tekstinpätkän olin lukenut aika monesti ja ääneenkin jo muutamaan kerran. Luulin jo, että olin löytänyt siitä yhden kappaleen mittaisesta kirjoituksesta kaiken oleellisen. Ja sitten bussisa matkalla treeneihin ja ilman että olisin tekstiä aktiivisesti ajatellut se iski. Hehän nukkuivat samassa kamarissa! Järisyttävä ja kovasti inhimillinen havainto. Jaa että ketkäkö? Sitä en nyt tässä teille paljasta, mutta kyllä te tiedätte miten löytää vastauksen.

Lukuharjoituksen aikana selvisi myös, ettei tavallisella fontilla kirjoitettu teksti todellakaan riitä useimmille meistä ainakaan ilman silmälaseja. Siispä saimme tehtäväksi tutkia kuinka suureksi teksti on printattava, jotta siitä saisi selvän. Itse vähän epäilen, ettei niin suurta fonttia mahdu edessä olevalle nuottitelineelle.
 Talo,  Talo, Talo, Talo, Talo           Kyllä pitäisi isompaa olla!

Mistä löydetään 40-luvun lasit minun vahvuuksilla? Pitääkö mennä teos läpi lasit päässä? Keksitäänkö joku paikka, josta lasit saa näppärästi mukaan, kun niille on tarve? Kyllä tähän joku ratkaisu löytyy. Aivan varmasti esitys ei tästä jää kiinni!

Aiemmin viikolla keskityttiin liikkeellisiin osuuksiin. Tiesinhän minä sen ja niinhän siinä kävi, että sen epätoivoisen ensimmäisen räpistelyn jälkeen on ehditty (monenlaisten pikkumuutosten lomassa) mennä teosta ja kohtauksia läpi jo jonkuin kerran. Unohdusten määrä vähenee ja liikkeen laatu paranee. Olemme jopa saaneet aikaan melko suoran rivin ja näyttävän "kurkiauran". Suunta on siis oikea!




Sellaisiakin hetkiä on, jolloin aivan kaikki eivät ole yhtä aikaa lavalla. Olen siis saanut joitain kohtauksia (tai niiden harjoittelua) olla seuraamassa myös katsojan roolissa. Kuten kuvasta arvaa, naiset olivat lavalla!

Vaikka suunta siis on oikea, niin tämä ei todellakaan tarkoita, että teos olisi valmis ja ettei kaikenlaista hiottavaa olisi vielä muutamiksi kuukausiksi. Todellakin olisi. Aikaa vaan on jäljellä enää kymmenenpäivää (vain 10! IIIIK!!!!!), joten sellaista loputonta kuukausien viilaamisvaihetta ei voi tulla. Varmaan hyvä niin.

Nyt ollaan siis vielä näin!

Lava aaltoilee?

Missä yleisö?

Entä esitysiltoina?