Pimeää. Yleisö on jo salissa ja kuulen sieltä tulevan kohinan.
Viimeiset olkapäiden kierrot, jalkojen ravistukset ja pään pyöräytykset. Sitten
lavan puolelta alkaa kuulua kävelyaskelia ja hetken päästä juoksua. Jono
edessäni lähtee liikkeelle eli siis pian pääsen juoksemaan henkeni edestä. Tai
siis ainakin niin kovaa kun noin pienellä lavalla voi lentämättä ulos. Ja
tietysti muiden kanssa, toisia tukien ja tukea saaden. Esitys alkaa ja pääsen
lavalle.
Mitä sitten? Ei oikeastaan paljon mitään ihmeellistä.
Yleisön kyllä aistii ja siitä saa voimaa. Muut tanssijat ovat minulle hyvin
läsnä ja saan heiltäkin voimaa. Niin ja siis osaanhan minä tämän ainakin
tarpeeksi hyvin. Ja niinhän se meni, että ainakin minun perspektiivistäni, joka
tosin on välillä lattiatasosta ja jonkun selän, kyljen tai reiden rajoittama,
esitys meni hyvin. Taas olin muutamassa kohdassa aivan uudessa paikassa
suhteessa kansatanssijoihin. Siellä päin, mutta en aivan "vakiopaikassanikaan".
Sitten vaan säätämään ja improvisoimaan.
Hassua, ettei tuo tunnu tavallaan lainkaan kummalliselta. Siis tässä esityksessä.
Hassua myös, että juuri tuo epämääräisyys ja jatkuva vuorovaikutus teki tästä
minulle mielenkiintoisen. Tai ei oikeastaan lankaan hassua vaan luonnollista.
Ei tässä elämässä yleensäkään asiat tapaa mennä juuri kuten toivoi tai
suunnitteli. Vähän sinne päin on jo hyvin.
Ja sitten puut olivatkin jo kaatuneet ja joki virrannut
lavalta pois. Niin äkkiä, että ihmetyttää vieläkin. Kumarrukset ja kukat ja
katse kohti sitä kohtaa, jossa tietää rakkaittensa olevan. Eihän niitä näe,
mutta haluaa kuitenkin katsoa heitä kohti. Rakkaitaan. Kaikkia heitä.
On aika poistua lavalta. Äkkiä bäkkäriin ja halaukset
kaikille, jotka vaan käden ulottuvissa olivat. Ja onneksi noita oli ja sitten aulaan
ja omaisten ihailtavaksi ja kehuttavaksi. Lankomies oli kuulemma luullut minun
olleen se kaatunut juoksija. Lähemmät sukulaiset olivat kuitenkin osanneet
tunnistaa tarkemmin. Hyvältä oli kuulemma näyttänyt ja ihailuja saivat kaikki
osallistuneet. Kukka itseäni parempaan hoitoon, lupaus kotiintulosta
"jossain vaiheessa" ja sitten nokka kohti karonkkaa.
Viralliset puheet pidettiin kuten kuuluukin ja kiitoksia jaeltiin. Ruokaa ja juomaakin oli tarjolla.
Olihan siellä joitain julkkiksiakin, mutta minulle tärkeintä oli saada vielä
jakaa hetki kanssatanssijoiden kanssa. Puhuttiin itse teoksesta, sen
valmistamisesta, ryhmädynamiikasta ja siitä ilmapiiristä, jonka olimme yhdessä
rakentaneet. Ja ties mistä.
Kun satuimme Liisan kanssa olemaan vapaaehtoisten vanhimmat
niin pääsimme vielä puoliviralliseen lahjojen luovuttajan tehtävään eli sinivalkoiset
t-paidat Suomi Finland tekstillä (jos jollain on kuva niin laittaisin tähän).
Evi pääsi kaikkein nuorimpana ojentamaan Finlandia karkkia ulkkaritanssijoille
ja Reijo ja Ronja ammattilaisryhmän
vanhimpana ja nuorimpana sitten tuottajille Jallua. Ulrikalle tietysti se
isompi pullo.
Väki sitten kukin tahtiinsa veti takkia päälle ja halausten
ja hyvästien jälkeen lähti tahoilleen. Häntäpää = ne jotka aikoivat juhlia ehkä
vielä vähän putsasi ensin pöydän ja sitten valitsi seuraavan paikan. Tässä
kohtaa ikä, flunssa ja seuraavan aamun herätys saivat minut järkiini ja lähdin
kotiin.
Caida Libre konkreettisena teoksena ja sitä varten
syntyneenä joukkona oli ohi.
Jaa että mitäkö tuo otsikko tarkoitti? Se on helppo
selittää. Me olimme kaikki lavalla olijat tähtiä. Ihan jokainen meistä. Vaikka
se lattialla ryömiessään ei ehkä ainakaan koko aikaa siltä tuntunut. Niin ja perheen
havaintojen perusteella olen nyt esiintynyt tanssijana muiden muassa Jorma
Uotiselle ja Tero Saariselle. Olikin jo aika
että he vuorostaan tulivat katsomaan minua lavalla!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti