Jälkikirjoitus; putosimmeko vapaasti? Vapauttiko putoaminen?

Jälkiflunssaa potiessa on ollut aikaa miettiä tekemäämme Caida Libre esitystä. Mitähän siitä sitten jäi käteen? Mitä jäi niin vahvasti mieleen, että niitä muistellaan vielä vuosien kuluttuakin ja kerrotaan lastenlapsille?

Ihan ensimmäiseksi täytyy todeta, että vieläkin ihmetyttää että uskalsin hakea mukaan. Ja samaan aikaa on oikeastaan ihan täysin minua, että heittäydyin tuntemattomaan ja hain. Enkä kyllä oikein itsekään ymmärrä, mutta yleensä jos haen tulen myös valituksi. Varmaan tuolla itsekritiikilläkin on osansa...

Sinistä, punaista ja valkoista. Ratikkapysäkillä

Ja mihinköhän sitä oikein tuli haettua? Eihän sitä oikeastaan tiennyt juuri mitään teoksesta tai siitä mitä meiltä odotettiin. Oli siis kohtuullinen annos etukäteisjännitystä. On muuten aika ihanaa, kun sillä tavalla värisee. Sitä siis mentiin kohti tuntematonta, silmät kiinni läpinäkymättömään veteen. Sen verran uskalsi luottaa Tanssin taloon, ettei vedessä vaarallisia kiviä olisi mutta oli yhtä varma, että vedessä olisi monenlaisia pyörteitä ja vahvoja virtauksia eli töitä joutuisi varmaan tekemään. Ja sitten sitä vaan mietti, että riittääkö uimataito vai pitääkö pelastuspartion tulla avuksi. Lisäksi olin oikeasti aika huolissani siitä kestääkö pää (pystynkö oppimaan kaiken viikossa) ja kroppa. Näitä Sharon ei videolla ollut voinut nähdä.

Aika vahvasti on jäänyt mieleen myös ensitapaaminen uusien ihmisten kanssa ja tapa jolla Sharon "avasi" joukon saman tien hengitysharjoituksellaan. Sitä vaan jotenkin kuuluu yhteen, jos on sellaisia solmuja yhdessä hengittäen jonkun kanssa tehnyt. Ja tämä sama ilmiö toistui niin monta kertaa viikon aikana. Harjoituksissa jollain tavalla avautui ja sitä kautta antoi muiden päästä tukemaan (ja toivottavasti myös sain osaltani tukea toisia) minua. 

Mielenkiintoista oli myös ammattilaisten ja amatöörien yhteistyö, yhdessä tekeminen, yhdessäolo. Kun itse vastasin Tanssin talon kyselyyn hakemisen syistä en osannut ajatella itseäni ammattilaisen "hain, koska ei juuri ollut muitakaan töitä (näin yksi heistä kertoi)" asemaan vaan mietin asiaa vain tällaisen amatöörin "ainutkertainen tilaisuus" ikkunasta. Mutta oli tuo yhdessä tekeminen aika antoisaa varmaan molemmille osapuolille. Mukana olleet ammattilaiset toivat teoksen valmistamiseen oman osaamisensa, kysymykset, jota en olisi osannut kysyä ja  oman liikkeensä esimerkin. Me amatöörit toimme ainakin koreografille haasteena vaatimuksen esittää se mitä haetaan tavalla, jonka mekin ymmärsimme ja ehdimme omaksua noin lyhyessä ajassa. Toivottavasti toimme ammattilasille myös sen sisäisen palon, joka meidät oli mukaan tuonut. Haluan ainakin uskoa, että minulla oli myös jotain annettavaa muille mukana olijoille.

Varmaan se kaikkein vahvimmin mieleen jäänyt asia on tapa, jolla Sharon (ja Arthur) johdattivat meidät matkalle kohti päämäärää - yhteistä Caida Libreämme. Kun aikaa ei ollut askelmerkkeihin ja tarkkaan koreografiaan niin menetelmänä olivat  "filosofia" ja erilaiset mielikuvat. Ja käytännön keinoina kuvaileva kerronta, korostetun liioitteleva asian näyttäminen ja liikekielen iskostaminen jo alkulämmittelyiden aikana. Tuota tekemisen tapaa oli kyllä ilo seurata silloinkin kun ajatus ei oikein meinannut tarttua ja Sharon joutui muutamia ylimääräisiä kertoja toistamaan ajatuksiaan ja teettämään meillä lisäharjoituksia. Tunnelma oli kuitenkin kaiken aikaa positiivinen ja kehujakin jaettiin ainakin silloin, kun siihen oli aihetta ja ehkä välillä  vaikka ei olisi ollutkaan. Ihan vaan positiivisen tunnelman vuoksi.

"Äiti"

Ja sitten torstaina saimme mukaan muut ulkolaiset tanssijat; he olivat avoimia keskusteluun ja kysymyksille, auttoivat ja näyttivät mallia, kukin oman luonteensa ja avoimuutensa mukaisesti. Niin ja oli se ihanaa katsottavaa se heidän yhteistyönsä. Pelkkä puolitehoinen läpimeno oli jo tanssiteos. Tässä ajassa ei ehtinyt kunnolla tutustumaan, mutta ne muutamatkin keskustelunpätkät olivat mielenkiintoisia ja avartavia. Heidän suhde omaan kehoonsa ja kosketukseen ja sen merkitykseen auttavat ymmärtämään omaani.

Meinasi jäädä kertomatta yksi todella tärkeä asia. Tanssin talon tai siis oikeastaan Ulrikan vahva läsnäolo koko projektin aikana. Olit meille vähän sellainen äitihahmo sanan positiivisessa mielessä. Olikin jo aikaa siitä, kun joku minua muistuttaa laittamaan lämmintä päälle...

Tässä vielä tiivistetysti ne ajatusviivat, jotka yhden bussimatkan aikana kirjoitin vihkooni. Voi olla, että juuri nämä olivat tärkeintä minulle:

- uudet tavat käyttää, kokea ja ymmärtää omaa kroppaani. Erityisesti kahden (tai useamman) kropan yhteyttä ja vuorovaikutusta. Hengitys yhdessä, "solmujen" teko, paino-vastapaino harjoitukset

- olla sisällä - olla ulkona; olin tuon kyllä kokenut, mutta en koskaan ennen ollut oikein ymmärtänyt mistä on kyse. 

- mielenkiintoinen kokoelma erilaisia tanssijoita. Ikä, tausta... luonne. Ammattilaisuus ja harrastajat

- mahdollisuus nähdä miten tämänkaltainen teos koostetaan ja erityisesti näin nopeasti

- ilo siitä, että uskalsin heittäytyä tuntemattomiin vesiin ja sitä kautta saada itselleni uusi mielenkiintoinen kokemus. Kokemus, jonka sain vielä kokea yhdessä monen muun kanssa jakaen

- koska me suomalaiset muodostimme lähinnä taustan tai maiseman "pääesiintyjille", oli meillä henkilökohtaisella tasolla aika vaatimattomat raamit missä toimia. Olikin antoisaa keskittyä tekemään se vähä niin hyvin ja välillä suorastaan nautiskellen kuin vain kykeni.

- kroppa kesti (kiristyksistä ja kolotuksista huolimatta) ja pää ei vain kestänyt vaan nautti. Hieno homma.

 

Hieno kokemus! Mitähän sitä seuraavaksi keksisi? Mikähän minusta mahtaa tulla isona? Ei kun hattu päähän ja menoksi!