Uusi mina ja muita juttuja

Edelleen Portossa - viimeista iltaa. Huomenna aamulla bussiin ja kohti Lissabonia ja sitten seuraavana aamuna kotiin pikavierailulle. Kotona ehditaan olla vajaan vuorokauden verran ja sitten matka jatkuu Etela-Amerikkaan runsaaksi kuukaudeksi. Monta maata ja monta seikkailua siis viela tiedossa. Katsotaan sitten miten sielta pain maailmaa paasee kirjoittelemaan. Ainakaan Andeille suuntautuvan reppureissun aikana ei naita paivityksia tehda. Mutta nyt takaisin tanne Portoon.

Eilen tehtiin opastettu kavelyretki paikallisen nuoren miehen vetamana. Tama siis iltapaivalla, kun olimme ensin koko aamupaivan kavelleet pitkin kaupunkia. Ihan vaan tiedoksi niille, jotka eivat viela ole taalla kayneet - Porto on makinen kaupunki! Olimme oikeastaan melkein kaikki paikat jo ehtineet kayda pikaisesti katsomassa ennen sita opastettua kierrosta, mutta ne kertomukset, taustat ja muut tarinat olisivat jaaneet kuulematta. Kun lisaksi nain turistikauden ulkopuolella ei muita osallistujia ollut, saimme kierroksen ihan vain meille kahdelle. Ylellisyytta sekin.

Nyt tiedamme paaaaljon enemman kaupungista, elamasta taalla, ruoasta ja perinteista jne. Ikavinta kuultavaa oli se pessimismi, joka nuoren koulutetun miehen tarinoista kuulsi. Ei toita, ei tulevaisuutta, ei ainakaan taalla. Ja silti samaan aikaan vahva ylpeys omista perinteista, maasta ja kaupungista. Tuo on vaikea ristiriita yksilotasolla ja todella suuri haaste koko maalle. Jos yksi koulutettu ikaluokka menetetaan tai kaksi tai.... niin miten maa silloin saadaan takaisin raiteilleen. Onneksi en joudu tuota ratkomaan.

Tuo sama ristiriita nakyy myos ihan katukuvassa. Vierekkaiset talot voivat olla toistensa peilikuvia: toinen viimeisen paalle laitettu ja toinen tyhjillaan ja rappiolla. Noita myytavana ja/tai vuokrattavana -kyltteja kylla taalla riittaa talojen ja myymaloiden ikkunoissa.

Mutta pikkuisen mukavampiin tarinoihin.

Ensiksi taas vahan ruoasta. Olimme pari iltaa sitten nahneet yhden paikallisen kuppilan ulkopuolella paikallisten ihmisten jonon. Odottivat siis poydan vapautumista. Ja paikka oli todellakin sellainen aivan tavallisten ihmisten paikka eika mikaan julkkisten nayttaytymispaikka. Sinnehan piti siis paasta syomaan ja paastiinkin jo seuraavana paivana. Ja annokseksi ikkunassa mainostettu paikallinen herkku "francesinha". Siina oli sellainen paukku kaloreita eika yhtaan mitaan vihreaa, ettei kovin usein vastaan tule. Ainoastaan helsinkilaisen edesmenneen Ison-Ankkurin paivan annos (muussi ja makkara) tuli mieleen. Nain se rakennetaan alhaalta ylos kuvaten: otetaan pala vuokaleipaa, sitten naudanlihapihvi, kinkkusiivu ja ehka vahan pekoniakin, kanafile, taas kinkkua, joka valiin vahan juustoa, paalle taas vuokaleivanpala ja sitten katteeksi paksu kerros juustoa ja kananmuna. Taman ymparille kasataan iso laja ranskalaisia ja sitten se salainen ainesosa eli kastike. Siina oli ainakin tomaattia ja lihalienta ja sitten erilaisia mausteita. En kylla siita selvaa ottanut, etta mita ja kuulemma joka ravintoloitsijalla on oma salainen resepti. Paikallinen lempinimi ruoalle on "sydankohtaus lautasella" ja ymmarran kylla miksi, Mutta hyvaa se oli. Kuulemma alunperin tarkoitus oli halvalla annoksella ja pikantilla kastikkeella saada asiakkaat ostamaan enempi juotavaa ja voisihan tuokin toimia. Oman annokseni sain alas yhdella isolla... Niin ja paikka, jossa annokset nautimme on kaupungin kuuluisin ja paras!

Tanaan sitten vuorossa oli portviini. Pitihan tuota kauda maistamassa, kun kerran taalla ollaan. Tuon Dourojoen vastarannalla on kymmenittain viinikellareita, joissa kaikissa on maistiaisia, kierroksia jne. Kavimme vain kahdessa. Nyt olen riittavan sivistynyt keskustelemaan tuostakin juomasta edes jonkinlaisella asiantuntevuudella. Ja mielipiteitahan voi olla, vaikka mitaan ei tietaisikaan, tai muistaisi. Iltapaiva oli kuitenkin mukava ja kohteet kaynnin arvoisia. Ja taas kielitaidosta oli hyotya - vaihtoehtona oli odottaa pari tuntia englanninkielista kierrosta ja lahtea melkein heti ranskakieliselle. Oli helppo valita ja saimme lisaksi sopivan pienen ryhman - vain kuusi kiinnostunutta.

Ja siis mika uusi mina? Ei kai tuo nyt ketaan oikeasti kiinnosta, mutta kirjoitanpa kuitenkin. Ensiksikin ostin uudet kengat. Minut paremmin tuntevat tietavat, etta inhoan kenkakauposissa kayntia, kun ei sielta kuitenkaan koskaan sopivia loydy. Nyt kaupan tati ei antanut periksi vaan toi aina vaan uusia malleja ja kokoja ja niin siina kavi, etta uudet "purkkarikengat" on nyt jalassa. Niiden maihareiden ja sandaalien jalkeen olo on vahan outo, mutta kai tahankin tottuu...

Ja sitten se paivan uutispommi ---- kavin parturissa. Sita en ole tehnyt sitten 80-luvun, kun kotiin ostettiin sellainen keritsin. Pikkuisen jannitti, kun taaskaan ei kasimerkkien lisaksi juuri yhteista kielta ollut, mutta kylla se sielta taalta lyheni, pestiin ja rapsuteltiin ja sellaista. Oli se sen verran mukava kokemus, etta taytyy harkita kayntia taas joskus. Ehka jopa hiukan tiheammalla rytmilla kuin tahan asti. Katsotaan.