Porukkaa täällä on siis yhteensä 7 henkeä. Kirsti ja Hannu,
Sirpa, Maikki ja Janne ja sitten Lissu ja minä. Jonkinlaisena yhdistävänä
tekijänä taitaa olla tuo Märketin majakka, jota kautta Kirsti on tutustunut
Sirpaan ja minuun. Janne taas on Sirpan poika. ja sitten avecit päälle ja
porukka on koossa. Suomen pienuus tuli taas eilen todistettua, kun kävi ilmi,
että Hannu ja Sirpa ovat kuin ovatkin sukulaisia jonkun mäntsäläläisen isotädin
kautta. Ja samaa koulua on käynyt neljä meistä… Sopivan kokoinen maa tuo Suomi.
Paikka on upea. Kirstin vanhemmat ovat rakennuttaneet tämän
paikan itselleen joskus 60-luvulla ja asuneetkin täällä neljännesvuosisadan.
Nyt talo on säätiön hallussa ja sitä käyttävät omistajien lisäksi erilaiset
kääntäjät, kirjailijat yms väki työ- ja lomailupaikkana. Vuokraa vastaan
tietysti. Päätalo on kolmio – makkari, olkkari ja ruokahuone keittiön lisäksi.
Ja tietysti erilaisia aputiloja. Kahdessa kerroksessa ja neliöitä paljon.
Terasseja on joka tasossa, joten merelle tuijottelua ja lämmöstä nauttimista
voi harrastaa kerroksesta riippumatta. Ja kun melko korkealla rinteessä ollaan,
niin maisemat ovat komiat.
Terassin toisella puolella on "pikkutalo", jonka
kahteen huoneeseen voi majoittaa vieraita tai kyläileviä sukulaisia. Ja siis
näiden kahden talon välissä on se työn alla oleva pergola.
Kymmenen paikalle valettua pylvästä ja noin kymmenen metriä
pitkä tiilikatos niiden päällä. Ja nyt siis ihan uudet liimapuupalkit
pitkittäin ja poikittain ja näin aamulla vasta kaksi kattotiilien
kannatuslistaa ja yksi tiili. Koemielessä illalla paikalleen vasaroitu. Hyvältä
näyttää. Ja on syytäkin näyttää, sillä Janne ja Maikki lähtevät perjantaina
eikä siis noita korkealla kiipeileviä nuoria jää (lisäkseni???) yhtään. Kyllä
kaikille töitä riittää vaikkeivät telineillä kiikkuisikaan. Tiiliä on pesty ja
pinottu, työmaasiivous on turvallisuudenkin kannalta tärkeää ja kaikenlaista
pikkupuuhaa vanhassa talossa riittää aina. Ihan ruohonleikkuusta alkaen. Vielä,
kun nuo pari umpeen maalattua ovea saataisiin auki. Lekalla kyllä aukeaisi,
mutta lasiovet eivät houkuttele ihan noin järeitä konsteja. Keksitään jotain…
Välillä piti kyllä vähän fundeeratakin
Reiät, kierretangot ja kiinnitykset olivat melkein
täydellisiä. Vain yksi reikä jouduttiin poraamaan uudelleen paksuun
kannatinpalkkiin. Näin amatööreinä 10% (korjattavissa oleva) virhemarginaali on
minusta ihan hyvä. Ja aika kaunis siitä tulee. Puu on aina kaunista ja hyvin
asennettuna vielä kauniimpaa. Ainakin työmiehen itsensä mielestä.
Nyt on jo muutama tiilikin paikallaan
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti