 | ||
| Kaatunut puu kauniissa valossa
|
Paikalla olevat jenkkivieraat olivat nahneet noin kilometrin paassa saaren lansirannalla merikilpikonnan nousevan pintaan hengittamaan ja parikymmenta delfiinia. Vaikka tuosta ottaisi pois jonkin verran liioitteluvaraa, niin on niita kuitenkin ollut ihan hyva parvi. Tassa kohtaa voisi harmittaa, mutta en anna sille tunteelle tilaa. Olimme juuri silloin siella mangrevemetsassa ja oli se sen arvoista. Luonnon tarkkailu on juuri tata; koskaan et voi tietaa mita naet, missa ja milloin. Paitsi tietysti jos paattaa rajoittaa tarkkailun kasveihin. Ne nyt sentaan harvemmin yon yli katoavat. Pikkuisen olen kylla pahoillani Annikan puolesta, joka ei sitten taman reissun aikana taida merikilpikonnaa nahda, jollei huomisen venematkan aikana kay kauhea munkki. Paljon toki hankin on nahnyt ja kokenut, mutta jotain han kylla nyt vaan jai paitsi. Harmi.
Viidakkoseikkailu ei nyt ehka kuitenkaan ihan sita nimea ansaitse. Taas kengat ja sukat jalkaan ja pitka lahkeet. Hiki siis oli ainakin varmasti taattu. Aloitime jo muutamaan kertaan (paivin ja oin) kavellytya ”luontopolkua”, josta jatkoimme sitten taman paikan vesivarannon kuivaa uomaa pitkin nousten hiljalleen kohti varsinaista iskematonta sademetsaa. Puolisen tuntia noustuamme Tom totesi, etta tasta pitemmalle han ei voi meita vieda. Ensiksikin reiti alkoi muuttua jo aika jyrkaksi ja ”tekniseksi” ja lisaksi, koska samaa reitia olisi lahes mahdotonta tulla turvallisesti alaspain, olisi varmaan hyva osata se vaihtoehtoinen polku hyvin. Ja sita Tom ei viela koe tuntevansa. Pysahdyimme siis siihen ja ihailimme mahdottoman suuria puita, liaaneja, aluskasvillisuutta ja kaikkea. Ja kuuntelimme ymparoivaa metsaa. Kylla siina viidakossa koki olevansa! Kuten aina, paluumatka uomassa oli nousua vaikeampi, mutta hyvin siitakin selvittiin.
Muutaman otokan ja linnun lisaksi saimme sentaan yhden oikein kunnon havainnon. Koirat (jotka olivat taaaas lahteneet kanssamme kavelylle ... on se vaan outoa etta vaikka ne ovat sellaisia puolittain villeja, niin kylla ”ulkoilutus” kelpaa) ajoivat yhden vajaan metrin mittaisen vesimonitoriliskon aivan jalkojeni vieresta yli polun. Lisko teki heti polun jalkeen pikaisen u..kaannoksen ja yliti polun viela toisenkin kerran jalkojeni juurestaaa. Sitten se loysi pakotien ja suorastaaaan juoksi puunrunkoa pitkin kymmeneen metriin. Sinne eivat koirat kylla paase. Nahtiin siis sekin elukka.
Uomaa kulkiessa oli helppo kuvitella millainen se voisi olla monsuunikautena. Isot kivet olivat veden ja hiekan hiomia ja kaikissa kuopissa oli sellaisia vahintaan hevosenpaan kokoisia kivia. Kylla se melkoinen koski taitaa sateiden jalkeen olla. Se on selva se!
Nyt on sitten viimeinen ilta nailla saarilla kasilla. EN aio tassa mitaan ”loppulausuntoa” tehda. Se saa varmaan vahan kypsya viela. Kerran viela syodaan yhdesssa ja huomenna aamupalan jalkeen veneella mantereelle ja kohti Phuketia,jossa vietamme yhden yon ennen aamulentoa kotiin.
 |
| Viela on kiivettavaa |
 |
| Ja kello on vasta puoli viisi... |
En varmaankaan Phuketista kirjoittele, joten tama lienee viimeinen ”suora lahetys Thaimaasta”. Koitan sitten kotoa laittaa vahan lisaa kuvia ja muuta teille nahtavaksi.
Reissu on ollut hieno kokemus, paikat ovat olleet erilaisia ja silti toisiaan taydentavia, ruoka on ollut hyvaa ja mika tarkeinta ihmiset ovat olleet mukavasti samanhenkisia ja kovin ystavallisia. Tatahan olisi voinut tehda pitempaankin. Erityisesti, kun on koko ajan ollut sellainen olo, etta tassa pohjimmiltaan tehdaan jotain tarkeaa ja arvokasta.
Kilpikonnailija ja vahan viherpiipero,
Heikki
P.S. Kiitos kaikille lukijoille mielenkiinnosta. Olette yllattaneet minut lukumaarallanne.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti