Olin sitten radiojulkkikksena – olipa mielenkiintoinen ja loppujen
lopuksi pääosin mukavakin ilta.
Olen taas aivan liian rehellinen – tapani mukaan. Ihan oikeasti
lähetyksen alussa jännitti jonkin verran. Ne jotka tuntevat minut hyvin
kuulivat sen. Hyvä niin, että läheiset tunnistavat mielentilani myös äänestä.
Ollakseni rehellinen, olin ajatellut että noi radiojuontajat
lähinnä löpisevät mukavia (joka mielestäni jo sellaisenaan on aikamoinen
taitolaji) kanavalle soittavien kuuntelijoiden kanssa ja ”kääntävät levyjä”
tietokoneen tahdittamana. Nyt olen oppinut, että totuus tässäkin on tarua
mielenkiintoisempi
Annika oli pyytänyt minut paikalle kaksi tuntia enne lähetyksen
alkua ja jälkiviisaasti hyvä niin. Meillä oli aikaa käydä läpi ainakin pariin
kertaan koko lähetyksen kulku, kaikki monitorit, molemmat tärkeät käsimerkit (
mikki auki ja ”suu kiinni”) ja muutkin tärkeät asiat (missä on vessa…).
Ja sitten kello oli kuusi ja lähetys alkoi. Annika aloitti
ja lupauksensa mukaisesti saatteli minua mukaan selkeillä käsimerkeillä Oli
oikeastaan yllättävän helppoa hypätä lähetykseen mukaan. Aina kun musiikki soi
niin käytiin läpi mitä tehdään tai puhutaan seuraavaksi. Niin ja otettiin vastaan
puheluita, liikenneilmoituksia yms. Annika sitten vielä kaiken muun lisäksi työsti tallennettuja
puheluita, vastasi uusiin ja samalla pysyi kärryllä siitä mitä minäkin hetkellä
oli menossa ulos lähetykseen ja pystyi samalla muokkaamaan lähetystä esim.
saapuneiden liikennetiedostusten mukaisesti (minuutin puhelu = minuutti pois
suunnitellusta lähetyksestä). Olipa hienoa seurata moista osaamista.
Omalta osaltani tuntui, että lähetys meni aika hyvin. Pari
kertaa Annika onnistui yllättämään käsimerkillään ”ota sinä tämä puhelu”, mutta
muuten mentiin suunnilleen aiemmin puhutun mukaisesti. Kolme tuntia vierähti
minulta yllättävän nopeasti – missään vaiheessa ei iskenyt paniikki, ei liikaa
ahdistanut eikä loppunut sanottava. Kerittiin kerran jopa piipahtamaan tupakilla
pari kerrosta alempana. Oikeastaan näin jälkikäteen ainoa asia, joka olisi
voinut vaivata, oli että minulle jäi oikeastaan aika vähän aikaa sanoa
ylipäätään mitään. Olisihan minulla kuitenkin ollut monta minulle tärkeää viiteryhmää,
jonka kanssa käydä ”keskustelua”. Harmi, kun kukaan heistä ei soittanut…
Nyt on lauantai-ilta eikä mitään ole pakattu. Toisaalta,
ottaen huomioon että huomenna, lähtöpäivänä, on hääpäivämme, ei taida olla
kovin yllättävää, että juuri tänään jokin muu kuin merikilpikonnat, on
päällimmäisenä mielessä. Ensin käväisin Turussa asuntokauppiaana ja sitten laitoin
rakkaalle vaimolleni Lissulle ruokaa ja
tarjoilin sopivia juomia sen kanssa. Sellaista se on se ”syöpön miehen” rakkaus
– ainakin hyvää ruokaa pitää olla tarjolla. Tällä kertaa taisi olla onnistunut
kokonaisuus!
Siis aamulla pitänee viimeistään (jollen yöllä yllätä
itseäni)= pakata mukaan ainakin välttämättömät – omat lääkkeet, aurinkorasvat,
simmarit ja nykypäivän välttämättömät laturit ja kaapelit. Loput (vaatteet)
voinee tarvittaessa improvisoida.
Kiitos kaikille teille, jotka ovat toivotelleet minulle
mukavaa matkaa – sitä toivon minäkin ja samalla uskon, että juuri niin käy –matkasta
tulee ainutkertainen, ainutlaatuinen ja kerta kaikkiaan ikimuistoinen.
Sellainen minä vaan olen – optimisti – Thaimaan viikon kestäneistä sateista
huolimatta.
Jännittääkö? – tietysti, vaikka kello onkin jo yksi. Mutta
jännityksestä huolimatta nukkumaan. Pakataan sitten aamulla… Passin olen jo etsinyt ja kännykän laturin... siis tärkeimmät... ja hammasharjan muun lisäksi. kyllä noilla pitäisi voida lähteä reissuun...
Heikki
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti